Somepornoa
Mitä sosiaalinen media sulle merkitsee? Julkaisetko itse omia kuvia ja juttuja aktiivisesti vai keskitytkö ennemmin tykkäilemään ja kommentoimaan muiden juttuja? Määritteletkö itseäsi tai muita sen kautta?Sosiaalinen media, se onnistuu aiheuttamaan mussa ristiriitaisia tunteita sillä huomaan sekä nauttivan että ajoittain ahdistuvani sen läsnäolosta.
On tutkittu juttu, että sosiaalisen median tykkäykset ja kommentit synnyttää ihmisessä adrenaliiniryöppyjä, onnentunteita sekä tietynlaista koukuttumista ja huomaan sen valitettavasti kyllä myös itsessänikin. Ihmisten somekäyttäytyminen on hassua ja mä huomaan, että mua harmittaa eniten jos mun ystävät ei tykkää mun jutuista – ei väliä saako kuva tai päivitys 20 vai 100 tykkäystä, vaan sillä on merkitystä kuka niistä jutuista tykkää.
Onko se oikeasti muka ystävyyden merkki, että painaa sydäntä kaikkeen mitä toinen tekee?
Monet mun kavereista sanoo ettei seuraa tai lue mun juttuja rehellisesti siitä syystä, että ne haluaa kuulla multa itseltäni mitä mulle kuuluu. Ja musta se on aivan ihanaa! Yks tykkäys ei tunnu miltään verrattuna siihen oikeasti yhdessä ystävän kanssa vietettyyn aikaan. Kerran mun isoveli sanoikin mulle hieman pettyneen oloisena saavansa lukea kaikista mun jutuista aina internetistä, jonka jälkeen oon parhaani mukaan skarpannut asian suhteen – ottanut aina tilanteen tullen puhelimen käteen ja soittanut.
Sosiaalisen median kautta jokainen voi luoda juuri haluamansa kuvan itsestään ja mä oon henkilökohtaisesti tästä aivan loistava esimerkki. Viimeisen neljän viikon aikana oon ollut voimattomampi, väsyneempi ja ajoittain jopa turhautunut elämääni jalkapuolena, mutta onko se näkynyt missään? En sano tehneeni sitä mitenkään tarkoituksellisesti, mutta tietyllä tapaa halusin säilyttää itsestäni energisen ja menevän kuvan sillä se on se mitä mä normaalisti oon, ja mitä mä nytkin niin kovasti haluaisin olla, ja somen kautta onnistuinkin tietyllä tapaa elämään siinä haluamassani todellisuudessa.
Siitä päästäänkin aitouteen, josta Monna kirjoitti eilen blogissaan. Onko se jotenkin epäaitoa, jos ei jaa elämästään aivan kaikkea muille? Vain ne pienet, itse valitsemansa, palaset. Sitä mä mietin, vaikka se ei ollutkaan Monnan kirjoituksen pointti. Mä haluan jakaa ne asiat jotka tekee mut iloiseksi, innostaa ja inspiroi – en aina välttämättä niitä, jotka suututtaa tai saa mut surulliseksi. Taino okei, postansinhan mä itsestäni itkukuvan jalan murruttua sekä Facebookkiin että Instagramiin.. hahha. Todellisuudessa oon aika huono peittelemään tunteitani.
Musta parasta on se, että ilman sanomistakaan mun oikeat ystävät osaa kysyä multa aina ne oikeat kysymykset. Ne huomaan mun kuvista, kirjoituksista ja sanomisista tietynlaiset vivahteet, jotka saa ne tajuamaan että nyt on sattunut jotain. Tai kohta tapahtuu!
Sosiaalinen media luo meille myös mahdollisuuden tehdä johtopäätöksiä tai oletuksia ihmisistä harhakuvitelmien pohjalta enkä halua tilanteen enää koskaan menevän siihen, että määrittelisin itseäni tai muita sen mukaan mitä julkisesti annetaan ymmärtää.
Niiden saliselfieiden ja belfieiden takana ei välttämättä ole itserakas huomiohuora tai ruokakuvia postaileva tylsä kotihiiri, vaan se inspiraation ja omien innostusten jakaminen on yleensä se niiden juttujen suola, koska somen kautta onkin mahdollista jakaa niitä omia onnentunteita (ja niitä surujakin) juuri niille ihmisille, jotka kokee samaistuvansa kyseisiin juttuihin minkä vuoksi meillä kaikilla onkin mahdollisuus saada vertaistukea omille ajatuksille ja tuntemuksille.
Eikö se oo aika hienoa?
Somessa pyörimisessä on paljon hienoja juttuja ja se on niin realistista nykyaikaa, että monia kauhistuttaa ajatus elämästä ilman sitä. Mä muistan vieläkin elävästi millaisen reaktion reilun kuukauden takainen Instagramin kaatuminen yleisesti aiheutti puhumattakaan viime viikolla takkuilleesta Soneran nettiyhteydestä. Makoiltiin yhdessä mun kaverin kanssa sohvalla ja yritettiin epätoivoisesti päivittää WhatsAppia, mutta ei.. ei toiminut.
Miten se onnistuikaan harmittamaan niin paljon, vaikka ystävä makas melkein kyljessä kiinni?
Identiteettiään ei kannata rakentaa somen varaan, vaikka tykkäykset ja kommentoinnit – se tunteiden ja ajatusten herättäminen – onkin aika kivaa. Some-todellisuus ei vaan oo aito eikä ainakaan se paikka missä mä haluaisin elää eikä elämä saa tuntua elämältä vasta sitten, kun puhelin piippaa taukoamatta. Sen takia munkin pitäis ehkä muistaa olla harmistumatta vaikkei ystävät aina muistais kaikista mun kuvista tykätä sillä vaikkei mun somerhuoraus niitä miellyttäiskään ei se tarkoita ettenkö olis niiden mielestä silti huippu tyyppi – kyseessä kun on loppupeleissä kaks täysin eri asiaa, vaikka pohjimmiltaan se kaikki musta kumpuaakin.
Somehetki kuitenkin vain katoaa nopeasti tuhansien samanlaisten virtaan, kun taas aidoista kohtaamisista jää itselle pysyvät muistot – sellaiset, jotka hymyilyttää vielä kymmenien vuosien päästä kiikkustuolissa istuessa.
Onneksi somessa on myös hyvät puolensa: halutessanne voitte tehdä some-hyväntekeväisyyttä lahjoittamalla 50snt Hope Ry:lle jakamalla instagramissa kuvan ja merkitsemällä sen #kiitosjoulu @makelaino.
Lämmintä Joulunaikaa,
<3 Aino
Kuvituksena omia instagramkuvia kuluneelta viikolta @makelaino.
Ihania mietteitä 🙂 Noinpa se onkin!
Luin vasta nyt tän ja tykkäsin. 😉 Oot huippu!<3
😀 <3