Hae
Aino Mäkelä

Tunnustuksia & paljastuksia

Tunnustuksia & paljastuksia
Täysin rehellisesti sanottuna kello on 6:52 ja mä  poljen parhaillaan mun kuntosalin kuntopyörää, jonka TV-ruudussa pyörii aamun ensimmäiset uutiset. Itseasiassa mun aamut on ollu jo pitkään tälläisiä, itseni sivistämistä ainoan hikiliikunnan tahtiin joka ei onnistu rampauttamaan mua täysin loppupäiväksi ja voi että mä oon kiitollinen, että sellainen löytyy! Enää mua ei naurata ajatus kuntosalilla pyörän polkemisesta ja naistenlehtien lukemisesta, vaan oon aidosti iloinen jokaisesta hikipisarasta jonka saan vuodatetuksi.

Viimeset yheksän kuukautta oon ollut vahva ja rohkea enkä oo, lukuunottamatta paria pelonsekaisella hetkellä kirjoittamaani vuodatusta, hirveästi valittanut jalastani. Siitä, joka murtui marraskuussa ja on sitä edelleen. Harva edes tietää sen edes olevan rikki tai kuinka paljon muhun sen takia sattuu ja kuinka monta kertaa oon sen kivun takia jäänyt makaamaan kotiin sohvalle sen sijaan, että olisin lähtenyt ulos nauttimaan elämästä. Tai edes hakemaan lähikaupasta ruokaa jääkaapin täytteeksi.

Tunnustuksia & paljastuksia
Kipu ja osittainen liikuntarajotteisuus on varjostanu mun elämää nyt jo ihan liian kauan. Aivan kuten itkeskelinkin mun lääkärille on mun elämänlaatu kärsiny hurjasti ja mikä kamalinta, ontuminen ja kömpelyys on laskenu mun itsetuntoa roimasti. Toisaalta oon oppinut etten oo se supernainen joka luulin olevani, vaan  ihan tavallinen tyyppi, jolla kävi älyttömän surkea tuuri. Sen seurauksena oon onnistunut löytämään oman inhimillisen puolen itseäni kohtaan. En enää vaadi ja piiskaa armottomasti, vaan oon pitänyt itsestäni huolta. Niin, että pärjäisin arjessa läpi niistä jutuista jotka on mulle tärkeitä. Musta on tullu myös ymmärtäväisempi kroppani suhteen sekä kiitollinen niistä jutuista, joihin sen resurssit nyt riittää, vaikka aina aamulenkillä ihmisten juostessa ohi mun sydäntä riipasee koska mäkin haluisin juosta. Mut en vaan pysty.

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika ja kivun, pelon, epätoivon, tuskan ja toivottomuuden kanssa elettynä se kieltämättä tuntuu ikuisuudelta. Kiitollisuus siitä, kuinka hyvin asiat loppupeleissä on ja kaikki arjen onnenpilkahduksetkaan ei onnistu pelastamaan tilannetta täysin, vaikka ne onkin tehnyt tästä kaikesta paljon siedettävämpää. Kyllä mä oon viimeisen yhdeksän kuukauden aikana ollut onnellinen, mutta rehellisesti sanottuna en niin onnellinen kun olisin voinut olla. Ikäänkuin musta puuttuis palanen. Oon joutunut ihan liikaa sanomaan ”en voi” tai ”en pysty” eikä se tunnu mulle luonnolliselta tai hyvältä, varsinkin kun mä oikeesti haluaisin voida ja pystyä.

Tunnustuksia & paljastuksia
Loppukesästä jatkuvan ontumisen seurauksena alkoi kipuilu tuntumaan myös polvissa ja lonkissa. Silloin mä tajusin, että mun aika alkaa olla lopussa. Keväällä lääkärin antama tuomio leikkauksesta ”joko nyt tai myöhemmin” alkoi tuntua päivä päivältä enemmän todelta ja tiesin, että nyt on se myöhemmin. Kuluneet kuukaudet oon odotellut ihmeparantumista, mutta realistina tiedän ettei sellaista oo tapahtumassa. Ja sitä odotellessa voisin vaan rikkoa itseni entistä pahemmin, joten on parasta antaa periksi vielä hyvän sään aikana.

Kaikesta dramaattisuudesta huolimatta odotan tulevaa lempein mielin ja aion nauttia tästä jäljellä olevasta ajasta täysin. Viettää päivän Tallinnassa, tanssia ystävän häitä, voittaa Jokereiden fanimatkan, matkustaa Budapestiin, juhlia elämää ja ystäviä sekä tarttua jokaiseen tilaisuuteen, joka saa perhoset kutkuttelemaan mun vatsanpohjassa. Jokaisen syksyn kohokohdan, I Love Me -messujen (jossa mulla mm. on oma herkullinen ohjelmanumero ja kirppispöytä!), jälkeen mä oon valmis jättämään hetken hyvästit normaalille arjelleni ja keskittyä parantamaan itseni kuntoon. Ehjäksi, kivuttomaksi ja onnelliseksi – naiseksi, joka pystyy ja voi.

Tunnustuksia & paljastuksia
Enää en jaksa salailla mun kipuja tai pelätä sitä, mitä tästä kaikesta seuraa. Monen kuukauden sairasloma ja sängyn pohjalla makoilu tulee olemaan aivan uudenlainen kokemus, mutta asiat vois olla paljon pahemminkin. Ja rehellisesti sanottuna mä uskon, että tää kaikki tulee vahvistaan mua entisestään – omien pelkojen voittaminen ja niistä voittajana selviytyminen.

Yhden asian kun oon onnistunut itselleni vuosien aikana todistamaan ja se on se, että mä pystyn mihin mä haluan. Ja se jos mikä saa pelon tulevaisuudesta katoamaan sillä faktahan on, ettei me voida sitä hallita vaikka suunniteltaiski asiat viimeisen päälle valmiiksi. En mä ainakaan ois vuos sitten halunnut uskoa mitä mulla nyt on edessä, mut kohtalo päätti toisin.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Kuvat: Ella Elers

Kesän viimeinen

Body - Tyttöjen hyvinvointikirja, Aino Mäkelä

Kuva: Viiskulma

Perjantaina vetäessäni villapaidan päälle ja etsiessäni kumppareita eteisenkaapin kätköistä olin aika varma, että se oli siinä. Nyt se syksy sitten saapui ensimmäisine sateineen eikä paluuta enää olis. Elokuussa meitä hemmoteltiin ja saatiin nauttia useampi viikko ihania ilmoja, jolloin sain myös vihdoin ottaa käyttöön kaikki ihanat Aasian reissulta ostamani kesähepeneet joiden harmittelin vielä heinäkuussa olevan virheostot Suomen kesäilmastoon. Harvoin oon väärässä, mutta tällä kertaa olin siitä erittäin onnellinen – hahha!

En kuitenkaan antanut sateen lannistaa, vaan olin onnellinen omistaessani kauniit kumpparit ja hymy nousi kasvoille, kun huomasin miten ihania syysneuleita oonkaan onnistunut varastoimaan kaappeihini. Ei se syksy nyt niin huono homma sitten loppupeleissä oliskaan. Pidättelin sadetta ihanan Ullan nurkissa, jonka seurasta nautin hymyssä suin erityisen kiitollisena. Elämä kuitenkin tapahtuu tässä ja nyt, satoi tai paistoi, joten murehtimisen sijaan siitä kannattaa ottaa kaikki ilo irti just nyt.

Saavuin lounaallekkin litimärkänä sateesta ja valitsin lautaselleni auringon värejä, juuri niitä joiden kanssa pöytäliinan kirkkaat sävyt loisti kilpaa. Sade jatkui ulkona, mutta hyvästä ruoasta nautiskellen onnistuttiin unohtamaan se Heidin kanssa täysin – keskustelujen ajatukset kun pyöri paljon positiivisemmissa ja inspiroivemmissa asioissa, kuin ulkona vallitsevassa säässä. Ja illan noutokeikalla lentokentälle autossa soi taukoamatta ja täysillä Ultra Bran parhaimmat vanhat hitit, joista laulettiin aina kertosäkeet mukana niin hyvin kuin osattiin. Naurettiin, laulettiin ja muisteltiin sitä kuinka kesäisin makoiltiin puistossa ja soiteltiin niitä kitaralla. 

Ja kuinka ollakkaan – kun en antanut syksylle vielä valtaa saatiin eilen herätä auringonsäteiden pilkistäessä verhojen välistä. Kesä tuli takaisin ja helli meitä vielä viimeisen päivän. Kesän viimeinen hellepäivä. Sain pukea mekon ylleni, jättää villapaidat sekä kumpparit kotiin ja ihastella kuinka koko Helsinki nautti kiitollisena yllättävästä auringon läsnäolosta syksyä enteilevän sadepäivän jälkeen.

Kiitos eilisen parhaillaan ikkunaan ropisevat sadepisarat ei edes onnistu harmittamaan mua tänään, sillä mä koen olevani valmis syksylle. Sadepäivissä on oma taikansa: höyryävät teemukit, paksut viltit ja ainoa valinnanvaikeus kohdituu siihen, mitä katsois Netflixistä. Tälläinen huolettomuus kelpaa mulle tänään paremmin kuin hyvin kiireisen viikon jälkeen – viikon, joka on todistanut ajan olevan käsite, elämän tapahtuvan hetkissä joissa ollaan läsnä ja riippuvaisena ainoastaan meidän omasta asenteesta.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa