Mun ystävä kysyi multa yks ilta, että miten mä suhtaudun painon nousemiseen. Kysymys hämmensi ja jäin miettimään sitä pitkäksi aikaa, vaikka vastaus oli tietysti aikalailla itsestäänselvä. Onhan painon muuttuminen luonnollinen ilmiö, joka heijastelee elämän eri vaiheita – tasapainon hakemista sen hyvine ja huonoine puolineen.

Hassuahan tässä on se, että miettiessäni toissa kesää jolloin olin todella hoikassa kunnossa, muistan olleeni tyytymättömämpi itseeni kuin olen nyt. Halusin kokoajan enemmän – olla timmimpi ja lihaksikkaampi. Jatkuva tyytymättämyys on omalla tavallaan tosi raskasta ja oon tosi tyytyväinen, että oon päässyt siitä eroon. Mun mielestä jatkuvan eteenpäin pyrkimisen sijaan on tärkeämpää osata nauttia tilanteesta just nyt, eikä jättää juhliin menemättä sen takia ettei mahdu unelmiensa pitsimekkoon.

Omalla kohdallani painon nousemiseen on vaikuttanut parikin seikkaa ja se on toisaalta ollut tietoista, toisaalta surkeiden sattumien seurausta. Viime kesän aikana opettelin nimittäin tietoisesti syömään enemmän sen aikaisten hormoniongelmieni vuoksi, koska tiedostin vahvasti niiden kahden olevan suorassa ja epäsuorassa syy-yhteys suhteessa toisiinsa.

Opettelu oli vapauttavaa ja se toimikin tosi hyvin, minkä seurauksena myös tuloksia alkoi näkymään. Siinä ohessa myös vähensin treenaamista sillä mun ykkösprioriteetti oli saada kroppani kuntoon minkä vuoksi mun oli tärkeä vähentää kaikenlainen, myös fyysinen, stressi minimiin. Oikeanlaisilla valinnoilla paino olikin helppo saada nousemaan fiksusti ja nätisti, ilman turhia turvotteluja – samalla myös tuloksia syntyi, ja marraskuun alussa vietinkin maailman onnellisinta päivää.

Tietoisen valinnan kaveriksi mukaan kuvioihin tulikin pian itse pahamainen tapaturma, joka on viimeisen vuoden ajan vaikutanut mun menemisiin ja olemisiin hyvinkin vahvasti. Tietysti treenaamisen vähentyminen ja intensiteetin lasku on vaikuttanut isosti painoon, mutta myös ns. käytännön syillä ja omanlaisella masennuksellaan on ollut tekemistä asian kanssa. Jalkapuolena ei vaan oo oikeastaan kiinnostanut paljon yhtään se, että miltä näyttää tai jaksanut pelätä makkaroiden kertymistä kylkiin.

Liikunnan jäädessä vähälle niin harrastus- kuin työpuolellakin, samalla ruokakuvioiden nousten jälkimmäisellä vahvemmin esiin syntyi aika petollinen kombo. Varsinkin, kun siihen yhdistettiin tietynlainen välinpitämättömyys eli suunnittelemattomuus, joka pitkälti on avainasemassa tasapainon ylläpitoon. Tasapainon, jonka avulla paino ois voinut pysyä kurissa 😉 Mut siinä vaiheessa, kun elämä potkii päähän ei paljon huvittanut miettiä ”mitä tänään syötäisiin”  vaan söin just sitä mitä huvitti, jos söin ollenkaan. Olinhan kömpelö ja epänaisellinen, omasta mielestäni kaukana viehättävästä. Vaikka ruoka olikin terveellistä, puuttui syömisestä kokonaan järki.

Nythän tilanne on täysin toinen! Tilanteen ollessa järkiintynyt on myös motivaatio noussut ja parhaillaan mulla kiehuukin kattilassa eväät, jotka aion ottaa mukaani töihin. Ekaa kertaa yli puoleen vuoteen. Tottakai tiedostan, ja oon aina tiedostanut sen, että sillä miten syö on iso merkitys painon kehittymiseen, mutta ”suutarin lapsillahan ei oo kenkiä”. Aina se ei vaan oo se ykkösasia elämässä, eikä mun mielestä pitäis koskaan ollakkaan – asiat elää tilanteiden mukaan ja välillä, jotta voi oppia fiksummaksi ja vahvemmaksi, on koettava myös heikkous.

Miettiessäni alkuperäistä kysymysta, miten oon suhtautunut painon nousemiseen, niin vastaus on aika simppeli. Se on luonnollinen juttu, joka mulle on ollut ”hinta” terveyden saavuttamisessa. Musta on myös tullut rennompi tyyppi, joka syömisistään niuhottamisen sijaan on oppinut nauttimaan hetkestä. Tää erilainen syöminen, tasapainottomana leijailu, on myös opetttanut mulle ihan hirveästi mun kropastani sekä siitä, miten se voi hyvin.

Samalla musta on tullut myös suvaitsevampi itseäni kohtaan. Jostain ihmeen syystä sitä aiemmin ajatteli, että ihmiset tykkäis musta jos mun kroppa olis tikissä ja hymyilisin nätisti. Huomaan nyt pidätelleeni osaa itsestäni, enkä päästänyt ketään lähelleni – tavoittelin mahdotonta unohtaessani tärkeimmän. Tottakai ne hetket, jolloin aiemmin täydellisesti istuneet vaateet ei oo mennyt edes keplottelemalla päälle on onnistunu alkuun harmittamaan, mutta loppupeleissähän se on vaan elämää. Enemmän iloa mulle on kuitenkin tullut siitä, kun oon vihdoinkin uskaltanut olla aidosti täysin oma itseni – nakata maailman huonoimman vitsin ja huomata, että vitsi mustahan tykätään.

Unohtaessani moiset turhat murheet ja ollessani aidosti läsnä, oon huomannut ettei mun painolla ja ulkonäöllä oo oikeasti mitään merkitystä siihen mitä mun ystävät musta ajattelee. Oon itseasiassa saanut lisää ystäviä ja paljon enemmän rakkautta mun elämään. Toki moni tyyppi on voinut ajatella, että kauhee ku se on lihonut ja voi apua, miten se kehtaa näyttää tolta. Rehellisesti sanottuna ne jotka arvottaa toisia ulkonäön mukaan saa mun puolesta saa jäädä ihan omaan arvonssa ja toivon, että jossain vaiheessa niillekkin selviää elämän todelliset prioriteetit. Asiat, joilla on oikeasti merkitystä: läsnäolo, lämpö ja rehellisyys, aitous.

Ulkonäkö on katoavaista, joten suosittelen panostamaan itseensä ja pitämään tiukasti kiinni kaikesta hyvästä mitä elämässä on: unohtumattomista hetkistä ja ihanista ihmisistä, jotka antaa sun olla just sellanen kun susta itsestä hyvältä tuntuu.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

PS. Vielä tänään kerkeää osallistua ihanaan arvontaan, jossa on upea palkinto!

Kulunut viikko on vierähtänyt aika kovilla kierroksilla. Oon ollut täynnä intoa ja energiaa, fiilistellen sitä kuinka kaikella tuntuu taas olevan tarkoitus. Viiteen päivään onkin mahtunut enemmän toimistotunteja kuin koko syyskuuhun ja tämä tarmo, tekemisen meinki onkin vienyt mut täysin mennessään! Tän kaiken tohinan keskellä oon kuitenkin muistanut kaikista tärkeimmän.

Nimittäin kaikki ihanat ihmiset mun ympärillä.

Tää koko ihme rumba mun jalan ympärillä, loukkaantumisine ja leikkauksen odotteluineen oli mulle aikamoinen koettelumus ja iso opetus. En missään vaiheessa ajatellut olevani mitenkään surullinen tai masentunut, mistä saankin kiittää mun perus(yltiö)posiitivista luonnetta, vaan kaikesta löytyi aina jotain hyvää. Alistuin kohtalolleni, koska ajattelin etten mahda asialle yhtään mitään.

Kunnes kohtasin juuri oikean ihmisen täydellisen oikeaan aikaan, enkä tuttuun tapaani osannut olla hiljaa. Kuinka pienistä asioista voikaan olla koko loppuelämämme suunta kiinni. Kuinka paljon toiselta voikaan saada, jos vaan uskaltaa ottaa vastaan – rohkeasti, avoimin mielin.

Vaikka elämässä omat teot määrittelee paljon, tapahtuu silti lähes kaikki parhaat asiat muiden antamina. Se on rikkaus, josta tunnen päivittäin kiitollisuutta. Toivonkin, että mulla on joskus mahdollisuus auttaa jotakuta yhtä paljon kuin mä oon apua nyt saanut.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa