Oon nyt viettänyt ekan ehjän treeniviikon aikoihin ja siihen onkin sisältyny niin aerobista kuin salilla pumppaamistakin, sekä tulee sisältymään molempia vielä lisää. Unohtamatta sitä tärkeintä treenipäivää: lepopäivää.

Lepopäivä on mulle edelleen treenipäivistä se haastavin, varsinkin näinä hetkinä kun motivaatio on niin huipussaan ja tekis mieli treenata aamusta iltaan! Pystyykö joku muu samaistumaan mun tunteisiin?

Oli kyse sitten lajista kuin lajista, tai siitä treenaatko tavoitteellisesti vai et, tarvii lihakset ja hermosto lepoa palautuakseen rasituksesta. Treeni on keholle aina hajottavaa, joten sille pitää antaa myös aikaa korjaantua ja vahvistua, jotta kehitystä tapahtuu. Lihaskasvun ja -kehityksen kannalta moni tän ymmärtääkin, mutta edelleen musta tuntuu että hermoston palautumisen tarvetta ei osata arvostaa tarpeeksi – mun omasta mielestä se on arjen sujumisen ja terveydenkin kannalta jopa tärkeämpääkin.

Siksi mä pidän lepopäiväni, vaikka se tiukkaa tekeekin. Miten se onkaan just niin, että oman lepopäivän osuessa kohdalle jokaikinen tyyppi postaa Facebookkiin, Instagramiin ja Snapchattiin innostavaa treenimatskua? Jopa ne, jotka ei normaalisti ikinä edes treenaa? Niiden katsominen vaan ruokkii omaa treenin nälkää – ehkä se on vaan hyvä merkki, sillä ainakin se kertoo siitä ettei tarvi kärsi motivaatiopulasta 😉

Paikallani mä en hirveen hyvin osaa olla, ellen oo ihan rättipoikkikatki-väsyny, joten yleensä sisällytän lepopäiviin kaikkea palauttavaa: rauhoittavaa yin-joogaa, lepposia kävelylenkkejä luonnossa tai ihan vaan kotona siivoamista ja puuhastelua. Lepopäivä ei siis tarkoita sitä, että sun tarvis kahlita ittes sänkyyn kiinni ja maata paikoillas tekemättä mitään 😀 Mutta silloin on tärkeetä tehdä juttuja, jotka aktivoi parasympaattista hermostoa ja auttaa hermostoa palautumaan rasituksesta.

Lepopäivillä on tietysti positiivinen vaikutus myös mielelle – varsinkin jos on vähänkään oireita siitä, että treenistä on tulossa pakonomaista suorittamista ja se alkaa hallitsemaan liikaa omaa elämää ja arkea. Mä hoksaan ainakin, että mulla sellainen nostaa tosi helposti päätään jos annan sille vallan minkä vuoksi monesti pidän ihan tarkoituksella useammankin päivän lepoa treenistä (esim reissatessa), joilla muistutan itselleni että pysyn ihan yhtä hyvässä kunnossa vaikka tekisinkin kahtena päivänä viikossa vähän vähemmän.

Mulle paras palkkio lepopäivästä on hyvä, jatkuvasti kehittyvä treenikunto. Ja tietysti se lepopäivää seuraava aamu, jolloin pääsee purkamaan kaiken sen energian joko juoksupolulle tai punttikselle, ja saan siitä palkkioksi ihan jäätävän hyvän treenin sekä siitä seuraavan mielettömän endorfiiniryöpyn! Ihan hassua miten yhdenkin päivän jälkeen treeni voi tuntua niin paljon antoisammalta, energisemmältä ja inspiroivemmalta. Ja mä tiedän myös sen, miltä se lepopäivän skippaaminen pitkässä juoksussa alkaa tuntumaan: nesteisenä kroppana, raskaina jalkoina ja rauhattomana mielenä.

Se ei oo kivaa se. 

NYT mä haluan toivottaa kaikille ihanaa viikonloppua! Huomenna saatte herkullisen reseptin blogiin, mutta muuten mä aion tänään tehä vaan kaikkea kivaa: käydä shoppaileen uudet juoksukengät, ehkä vähän kurkkailemassa luomumeikkiuutuuksia, siivota ja tietty treenata. Salilla ja ehkä ne uudet kengätkin pitää vielä koeajaa, en ainakaan usko että maltan jättää sitä huomiselle 😛

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Tää on aihe, josta kirjottaminen ei oo helppoa. Mä jopa oikeasti mietin kaksi päivää, että uskallanko mä kirjoittaa näin arasta aiheesta ja kuten huomaatte, mä keräsin kaiken rohkeuteni että sain tekstin julkaistua siitä kuinka sekasin oon joskus ollut.

Mä oon jo aika sinut mun menneisyyden kanssa, mutta siitä puhuminen ei aina kuitenkaan oo mitenkään älyttömän helppoa. Välillä kipeiden asioiden ääneen sanominen pelottaakin ihan pirusti sillä silloin niistä tulee totta.

Tällä viikolla mun menneisyyden haavoja on kuitenkin kirvellyt niin paljon, että mun on pakko saada tää kaikki itsestäni ulos – ihan vaan senkin vuoksi, jos joku siellä kamppailee samassa tilanteessa josta mä vuosia sitten itseni löysin.

On tosi helppo ajatella, että mun elämä ois aina älyttömän onnellista ja kaikki sujuis kuin satukirjoissa. Kirjoitan aina lähinnä kivoista jutuista ja siitä miten hyvin kaikki on – eikä se oo edes mitään lumetta. Se kuvastaa mun oman elämäntyylin lisäksi kaikkea sitä, mihin haluan ihmisiä omalla esimerkilläni rohkaista ja inspiroida: arvostamaan ja rakastamaan itseään sekä tavoittelemaan rohkeasti omia unelmiaan. Todellisuudessa mulla on kuitenkin välillä  päiviä, jolloin rehellisesti sanottuna menee tosi huonosti. Päiviä, jolloin oikeesti mietin että oonko tulossa hulluksi. Nykyään sitä tapahtuu harvemmin, mutta joskus ne tunteet oli mulle kuitenkin ihan arkipäivää.

Elin silloin aikaa, jolloin mun elämältä oli tippunut pohja tai ainakin siltä musta tuntui. Päällisin puolin mulla oli kaikki hyvin – työ, kavereita ja rakastava perhe –  mutta mun sisällä velloi hirmumyrskyn lailla. Mulle oli tapahtunut paljon asioita, jotka sai mun olon tosi hauraaksi ja irralliseksi. En osannut käsitellä niitä tunteita, jotka sai mun pään pyörälle hämmentäen mun ajatuksia entisestään ja tehden mut onnettomaksi. Jotenkin mun oli hirveän vaikea käsittää, miten musta tuntui niin pahalta kun oikeastaanhan kaikki oli ihan hyvin.

Pakenin sitä kaikkea pahaa oloa ihan väärin keinoin: hakemalla hyväksyntää muilta, tarttumalla pulloon ja juomalla itseni humalaan. Oikeasti sekään ei auttanut, vaan teki mut entistä surullisemmaksi. Tipahdin noidankehään, josta oli tosi vaikea päästä irti.

Mua pelotti silloin ihan älyttömän paljon. Asioista ääneen puhuminen tuntui vaikealta ja läheisten huolenpito onnistui oikeastaan vaan ärsyttämään mua entisestään. Musta tuli entistä kiukkuisempi ja etäisempi. Mä yritin tsempata monta kertaa tuloksetta, kunnes jossain vaiheessa mä onneksi tajusin etten pärjää yksin – etten voi jatkaa enää samalla tapaa tehden mun oman oloni jatkuvasti vaan entistä tyhjemmäksi. En kuitenkaan pystynyt puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä saatikaan myöntämään ääneen sitä surua mikä mun sisällä velloi, vaan yritin sinnikkäästi pitää yllä onnellisuuden kulissia. Pelon keskellä mä onneksi löysin itsestäni rohkeuden ja monen yrityksen jälkeen sain vihdoin pyydettyä apua nuorten päihdeklinikalta. En olis osannut pyytää sitä silloin muualtakaan, vaikka alkoholi ei ollutkaan mun ongelmien syy vaan lähinnä seuraus – yritys unohtaa kaikki kurja ympäriltä. Siinä vaiheessa juominen ei tuntunut enää yhtään hyvältä tai houkuttelevalta, mutta selvinpäin oleminen omien tunteiden ja ajatusten kanssa tuntui sitäkin pahemmalta.

Mä muistan edelleenkin elävästi sen päivän, kun pääsin ensimmäistä kertaa vastaanotolle ja romahdin sillä samalla sekunnilla, kun avasin suuni. Kuinka sain sanottua kaikki ne asiat, joita olin vatvonut mielessäni ja miten helpottunut olin päästäessäni irti niistä kaikista tunteista, joita olin hautonut mun sisällä. Miten hyvältä tuntui pelkästään se, että joku kuunteli ja mä pystyin täydellä luottamuksella, rehellisesti olemaan siinä tilanteessa täysin avoin ja auki mun ongelmieni kanssa.

Mä uskalsin ja mä sain just sitä mä tarvitsin: apua.

Ne tunteet ei oo edelleenkään kadonnu minnekkään, vaan ne tulee olemaan aina osa mua. Mä oon kuitenkin oppinut käsittelemään niitä ja tullut sinuksi myös negatiivisuuden kanssa. Eikä se saa mua enää lamaantumaan. Oon oppinut puhumaan mun tunteista ja käsittelemään niitä, ilman että pitäisin itseäni jollain tapaa viallisena. Suru kuuluu ihan yhtä lailla elämää kuin ilokin, eikä ilman toista olis toista.

Kuten sanoinkin, välillä mä edelleenkin lannistun ja heikolla hetkellä saatan hetken aikaa jopa miettiä kaiken hukkaan heittämistä, pulloon tarttumista tai neljän seinän sisälle linnoittautumista. Mutta jo samalla hetkellä mä tajuan, ettei se vie mua mihinkään. Sen sijaan mä annan mun tunteille mahdollisuuden opettaa mulle jotain tärkeää enkä enää peittele tai häpeä niitä – ja jos tarvin niiden käsittelemisessä apua, mä pyydän sitä. Jotkut asiat nimittäin vaan sattuu olemaan niin älyttömän isoja ja vaikeita, että niitä on ihan mahdoton yrittää ymmärtää yksikseen.

Eikä kenenkään tarvitsekkaan.

Aina ei siis hymyilytä, eikä aina oo hymyilyttänyt. Negatiiviset tunteet kuuluu yhtälailla munkin elämään eikä niitä oo mitään syytä koittaa peitellä tai hävetä – psykoterapeutti Maaret Kalliokin kirjoitti, ettei pysyvää mielenrauhaa voi saavuttaa. Jokainen meistä on haavoittuvainen – inhimillinen olento –  ja jokainen meistä kaipaa joskus apua. Onneksi jokaisella meillä on myös mahdollista saada sitä, kunhan vaan uskalletaan pyytää.

Mä uskalsin ja mä toivon, että tarpeen tullen säkin uskallat.

Tän viikon ajan on käynnissä Sekasin247 -kampanja, joka käsittelee nuorten mielenterveysongelmia ja minkä tarkoituksena on rohkaista puhumaan näistä asioista avoimemmin – toivoen, että nuoret uskaltais tilanteen vaatiessa hakea apua. Kampanjan sivulta löytyy tän viikon aikana mm. ilmainen chat-palvelu, jossa voi anonyymisti keskustella ammattilaisten kans ihan mistä haluaa. Mun mielestä tällänen palvelu vois jäädä pysyväksi sillä mä uskon, että se varmasti madaltais monen kynnystä päästä alkuun omien ongelmiensa selvittämisen kanssa  – se kun ei oo aina niin älyttömän helppoa. 

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa