Kun kupla puhkesi
Herään aamulla ennen kellonsoittoa. Mitä sitä tekis – lähtiskö juoksemaan, suuntaisko salille vai kääntäiskö kylkeä? Lounastauon lähestyessä mietin mitä haluaisin syödä, mitä mulla tekis mieli ja mikä maistuis just nyt parhaalta. Töiden jälkeen saatan hurauttaa pyörällä mustikkaan, leipoa raakakakun tai hakea kaupasta ison pussillisen taateleita ja rötvätä loppuillan sohvalla Netflixiä puhki kuluttaen.
Ei suunnitelmia. Ei pakonomaista tekemistä.
Fiilistelyä, nautiskelua, asioita jotka tuntuu ja jotka tekee hyvää – kaikki omalla tavallaan.
Sellaista mun elämä nykyään on. Rennon huoletonta, mutta silti tosi aktiivista ja ennenkaikkea antoisaa. Aina asiat ei oo kuitenkaan ollu näin hienosti: oon elänyt sen vaiheen kun oma hyvinvointi ei kiinnostanut yhtään ja myös sen, kun se miten söin ja liikuin käytännössä ohjas mun elämää. Eikä rehellisesti sanottuna kumpikaan niistä ollut hyvä, mutta oon silti kiitollinen molemmista elämänvaiheista sillä ne on tuonut mut tähän pisteeseen missä nyt oon.
Siellä kuuluisassa ”fitnesskuplassa” eläminen oli mulle kaikkea muuta, tai ehkä juuri sitä, miltä se vaikutti. Päässä pyöri ajatuksia siitä kuinka voisin kiinteytyä, saada lisää lihaksia, miten oman proteiininsaannin voisi maksimoida ja etenkin miten aikatauluttaisin omat syömiset ja treenaamiset, jotta tekisin kaiken just eikä melkein oikein. Siis suorittamista. Ruoan parissa kyllä rakastin puuhailla ja tehdä perinteisemmistä jutuista terveellisiä versioista, ja itseasiassa sillä tiellähän mä olen edelleenkin.
Nyt sitä kuitenkin huomaa, kuinka vahva ihmisen mieli on. Miten itsensä voi saada uskomaan niin vahvasti johonkin, että maalaisjärki tuntuu unohtuvan matkasta – eikai oikeasti oma ulkonäkö voi olla niin tärkeä, että se menee kaiken muun edelle? Vaikka treenaaminen ja syöminen tottakai lisäsi mun hyvinvointia ja jaksamista, niin silloin kyllä ne tulokset siellä peilin edessä oli ne mitkä motivoi eniten.
Niihin aikoihin myös sulkeuduin kuplaan, koska tiesin olevani heikko ja altis houkutuksille. Muodostin oman todellisuuteni, jonka keskiössä pyöri treeni ja ruoka – sosiaalinen elämä oli aivan toissijaista, aivan kun en oisi tajunnut sen olevan iso osa mun hyvinvointiani. Pysyttelin tiukasti oman kuplan sisällä, sillä pelkäsin etten sen ulkopuolella enää pystyisi tekemään samoja valintoja. Kupla oli mulle ikäänkuin suojakuori, jonka sisälle oli helppo kätkeytyä.
Ajan saatossa siitä elämäntyylistä kuitenkin muodostui mulle tapa, eikä enää pelkästään jokin tietty rutiini jota suoritin päivästä toiseen. Myös motivaatiot muuttui, kun aito kiinnostus heräsi ja aloin ottamaan asioista enemmän selvää – siinä samassa rytäkässä myös tajusin, että se kuplassa eläminen oli kuin olisin yrittänyt sosiaalista itsemurhaa. Onneksi sain silti pidettyä kiinni itselleni tärkeimmistä tyypeistä, niistä jotka uskoi muhun vaikka hetkellisesti olinkin vähän pihalla maailman menosta.
Nyt, kun sisäiset motivaatiot on kunnossa eikä mun elämää ohjaa enää tarve miellyttää muita tapahtuu kaikki toimintakin luonnostaan. Rennosti. Voin käydä kavereiden kanssa kuumana kesäpäivänä terassilla, paistaa nuotilla grillimakkaran tai juoda illallisella pari lasia viiniä – tietäen, ettei se merkitse maailmanloppua. Ja voin hyvinkin olla vaikka viikon käymättä salilla, jos sen sijaan saan jakaa uusia, ainutlaatuisia elämyksiä mielettömien tyyppien kanssa.
Elämä on paljon muutakin entä se mitä me tehdään ja miltä me näytetään. Se on sitä, mitä me koetaan ja miten me tunnetaan – ja niitä asioita me ei voida suunnitella etukäteen. Ne ei muutu iloksi sillä, että suorittamisen kautta pyritään olemaan jotain mikä ei ole itselle ominaista. Se itseasiassa vaan rikkoo meitä, repien oman identiteetin kappaleiksi – ja kuka sä oot ilman sitä, ilman omaa halua ja tahtoa?
Edelleenkin treenaan ja syön terveellisesti. Rakastan sitä, sillä saan siitä hirveästi energiaa, iloa ja sisältöä mun elämään. Ero nykyisen ja entisen välillä piilee kuitenkin siinä, että nykyään mä kelpaan itselleni just tälläisenä kun mä oon – sen takia mä voinkin nauttia elämästä fiilispohjalta, sillä mä tiedän että jokainen valinta minkä teen tekee mulle hyvää.
Oli se sitten puolentoistatunnin pyöräilylenkki tai pullollinen punaviiniä ystävien kanssa nautittuna.
Elämän ei tarvi aina olla niin suunnitelmallisen järkevää, mutta onnellista sen mun mielestä kyllä pitäis olla – omalla tavallaan, joka ikinen päivä.
Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa
Kuvat & muokkaus: Anni Korhonen
Me ollaan niin erilaisia kaikki 🙂 Joillekin sopii just tuollanen rennompi tyyli ja sitten on niitä, minä mukaan lukien joille suunnitelmallisuus tuo tietynlaista turvaa ja rauhaa. Mutta vaikka suunnittelen treenini kalenteriin ja mietin syömisiäni niin uskallan ja pystyn kuitenkin poikkeamaan rutiineista 🙂
Jep, se on kyllä ihan tosi – se mikä ei sovi toiselle, sopii toiselle ja niinpoispäin 😀 Kyllä mäkin rutiineista tykkään, mutta aikoinaan rajoitin itteäni liikaa omien mielikuvien ja päähänpinttymien takia, ja sitä en toivo kenenkään itellensä tekevän 🙂
Ja vielä lisään, etten siis todellakaan tarkottanu et rutiinit ois huono juttu – ennemminkin huonojen motiivien ohjaama suorittaminen 🙂 Esimerkiksi ammattiurheilijat ois varmaan ihan pulassa ilman niitä! Tai ei ne sillon varmaan ees ois niitä ammattilaisia.. 😀
Hyvä teksti! Oon samaa mieltä että rutiineista poikkeaminen tekee toisinaan hyvää. Sen jälkeen niihin aina mukava myös palata. 🙂
Kivaa viikkoa!
Kiitti Taru! Ja ihan totta. Ainakin mulla on aina ihan älyttömästi intoa rutiineihin sen jälkeen kun on vähän löysäillyt – ne kun yleensä on just niitä juttuja, joista saa aina tosi paljon virtaa ja tulee hyvä olo 🙂 😀
Olisko vinkkejä miten tuosta kuplasta pääsisi pois. Itellä ahistaa jos en pysty kontrolloimaan liikuntaani ja syömisiä. Kaiken tämän päälle mulla on rahankäyttö ongelmakin, olen älyttömän pihi. Saatan jäädä pois sosiaalisista tilanteista, koska ne sisältävät herkuttelua ja rahanmenoa. Joten vinkkejä kaivataan.
Ihan suorien vinkkien antaminen on vähän haastavaa, kun jokaisella on varmasti omat syynsä omiin tuntemuksiin ja käytösmalleihin – siispä mä suosittelen lukemaan hyviä kirjoja, etenkin Harri ja Ilkka Virolaisen kirja ”Mielen voima” jonka luin viimeksi on tosi hyvä! Eniten mä ite oon miettinyt ja priorisoinut asioita, että mikä mulle on oikeasti tärkeää ja mikä ei – ettinyt itselleni niitä sisäisiä motivaattoreita ulkoisten paineiden sijaan, jotka koin omalla kohdallani tosi raskaiksi. Täältä: https://player.fm/featured/self-improvement löytyy myös hyviä podcastejä jos haluaa mielummin kuunnella niitä. Toivottavasti tästä oli jotain apua – mä uskon, että sä tuut pääsemään pitkälle sillä oot tehnyt jo tärkeimmän eli tiedostat sen oman ”ongelman” 🙂
Ihana huivi. =)
Kiitos, se on ihan tautisen vanha mutta edelleen ihan lemppari!
Aikuistumisen alku on ehkä vähän sellaista etsikkoaikaa, on etsittävä itseään, omia tapojaan ja arvojaan. Vähän sellainen pakollinen vaihe, jota ilman ei tutustu itseensä. Jokainen meistä elää nuorena aikuisena jonkinlaisessa omassa kuplassaan ennen kuin elämänkokemus opettaa katsomaan asioita kauempaa itsestä, laajemmassa mittakaavassa.
Tosi hyvin sanottu! Näinhän se menee 🙂