Sinkkuelämän syövereissä
En oo aiemmin kirjoittanut hirveän avoimesti mun seuraelämästä, vaikkei kellekkään oo varmaan jäänyt epäselväksi että oon viihtynyt jo pitkään sinkkuna. Siis hyvin pitkään. Useampia pitkiä ja epämääräisiä suhdekuvioita on kyllä vuosien varrelle mahtunut, mutta kaikki hyväkin on aina loppunut aikanaan.
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin jos mietin asioita mun nykyisellä mittapuulla ja siitä vinkkelistä, millaisena mä nykyään näen parisuhteen en koe koskaan edes oikeasti seurustelleeni. Olen kyllä leikkinyt tyttöystävää, mutta parisuhteeksi en enää kutsuisi niitä aikoja – vaikka en niitä kyllä kadukkaan.
Aiempi vaitonisuus aiheesta johtuu osittain siitä, etten oo halunnut ihan kaikkia mun ajatuksia mun mahdollisten tulevien deittikumppanien luettavaksi, mutta tässä mä nyt olen teidän toiveesta 😀 Huomaa perfekti. Välillä koen koko blogin riskinä deittailulle sillä ei tarvi olla kovinkaan taitava googlen käyttäjä löytääkseen tänne – ja fakta kun sattuu olemaan se, etten minä oo synonyymi mun blogille harva tuntuu ymmärtävän sitä. Vähän sama, kun ihmisiä ei kannata määrittää senkään mukaan jos sattuu olemaan lääkäri, opettaja, kuninkaallinen tai ajaa hienoa autoa ja omistaa 12 kissaa. Nimittäin loppupeleissä vaan sillä ihmisellä itsellään on väliä.
Pari kertaa on ollut suorastaan raivostuttava olo treffeillä, kun toinen on tehnyt kunnon taustatutkimuksen ja sen perusteella ties mitä olettamuksia minusta. Itse ennemmin annan mahdollisuuden ihmisille, kuin tulkinnalle jonka oon hänestä tehnyt. Parhaita onkin ollut treffien jälkeiset ”sähän oletkin ihan normaali” -tyyppiset lausahdukset.
Mulla itselläni ei ole sen kummemmin kriteereitä miestä kohtaan, vaan haluan kohdata ihmisen ihmisenä. Oon ollut kymmeniä kertoja ihastunut mielikuviin ja päästänyt sen vuoksi paljon tärkeämpiä asioita sormien läpi. Mielikuvat ja liika ajattelu onkin mulla ne ongelmat, joista mun deittailukuviot on kärsiny eniten. Kohtalotovereita?
Tää ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mulla olis kriteereitä lainkaan. Oon nimittäin nykyään todella tarkka siitä, miten annan toisten kohdella minua. Kuka tahansa voi laella mitä tahansa ihanuuksia ja vetää oikeista naruista, mutta teot puhuu aina puolestaan. Tunnen oman arvoni enkä mielestäni ole ansainnut huonoa kohtelua, enkä sitä aio sietääkkään.
Tällä hetkellä elän mun sinkkuelämässä taantumakautta. Oikeastaan ykskään mies ei oo hetkeen onnistunut herättämään kiinnostusta eikä ajatukset treffeistä kiinnosta, ja edellisistä treffeistä taitaa olla aikalailla kuukausi aikaa. Just nyt haluan elää mahdollisimman mukavasti ja pitää itsestäni hyvää huolta enkä edes jaksaisi nähdä vaivaa, että laittaisin itseni nätiksi, meikkaisin, suoristaisin hiukseni jonkun miehen takia. Kun on vielä olemassa riski vaivaannuttavasta viinilasillisesta säästä keskustellen. Tai riski, että ihastun ja kadotan hetkeksi järkeni – enkä just nyt jaksais sitäkään.
Sanokaa kiltit etten oo ainut, jonka mielestä deittailu tuntuu välillä ihan hirveän raskaalta?
Tosin parin kuukauden kuluttua saatankin olla ihastunut kolmeen mieheen samanaikaisesti, ja haaveilla punaisesta tuvasta ja perunamaasta.
Kaikessa on aina puolensa ja musta tuntuu, että vasta viime vuosina mä oon oppinut sinkkuuden hienouden ja päästänyt irti ajatuksesta pakonomaisesta kumppanin tarpeesta. En halua tarvita ketään. Onnellinen kun voi olla ihan itsekseenkin, eikä siihen tarvita kahta. Toki sitä välillä haikeudella katselee vierestä ystävien perhe-elämää, mutta parasta on että tiedän kaiken sen ihanan olevan mulla vielä edessä!
Sen hetken, kun tajuan katsovani häntä silmiin. Ensisuudelma. Mun ensimmäinen itse keksimäni kriisi. Se tunne, kun tietää toisen olevan siinä.
Xoxo,
Aino
Päivittäistä inspiraatiota ja oivalluksia mun muissa kanavissa:
IG @makelaino
FB RAWinto
Todellakin löytyy kohtalontovereita! Ainakin minä :D. Viime syksynä useaan otteeseen mielikuviin ihastuneena ja sitten pissä leijailuun kyllästyneenä päätin uutenavuonna jättää deittailut sikseen. Ja voi että miten vapauttavaa oli päästää irti pakonomaisesta etsimisestä ja huomata, että mun elämään ei ehkä juuri nyt edes mahdu ketään, niin hyvin viihdyn omissa nahoissani ja omissa jutuissani. Tunnistan tuon saman kateuden toisten perhe-elämästä, mutta haluan uskoa kuten sinä, että se kaikki on minulla edessäpäin <3
Näytät tosi kauniilta ja onnelliselta noissa kuvissa.
Itse olen 30 ja nyt ensimmäisessä pidemmässä suhteessa. Aina kadehtien katsoin, muita ja välillä jopa vähän pakonomaisesesti yritin etsiä itselleni sitä oikeaa. Sitten päätin,että nyt riittää ei se mies etsimällä löydy (paitsi juuri ne joihin ihastuu hetkeksi ja sitten katoaa tai kohtelee todella huonosti). Sen jälkeen aloin elämää ajatuksella, että sitä oikeaa ei välttämättä löydy koskaan, että nyt vaan täytettävä elämä kaikella sillä mitä rakastan. Ei voi elää elämää etsimällä sitä jotain mielikuvaa, joka ei välttämättä toteudu ja tekee lopulta aina onnettomaksi. Sitten elämäni alkoi olemaan tilassa jossa en enää kaivannut miestä, koska olin onnellinen ja tyytyväinen sen hetkiseen elämään. Tietty aina toivoin, että ehkä jonain päivänä vielä, mutta en enää perustanut ajatustani omasta elämästä sille, että se mies on ainoa joka tekee musta onnellisen. Sitten hups vaan siihen tupsahti mies, jota alkuun yritin alkuun työntää syrjään, koska ajattelin, että juuri kun olen onnellinen niin se pilaa ja sotkee kaiken, jos juttu meneekin mönkään. Onneksi mies oli sitkeä ja pikkuhiljaa hivuttautui siihen. Jossakin vaiheessa tajusin, että ei se mihinkään lähde vaikka kuinka yritin torjua ja nyt tuli juuri 2 vuotta yhdessä ja toivottavasti koko loppuelämä vielä aikaa. Eli luota siihen, että se osuu kohdalle siinä kohtaa, kun oot valmis rakkaudelle. Etkä enää etsi sitä jotain ja lähinnä rakstut siihen ajatukseen rakkaudesta. Se oikea kyllä löytyy, kun malttaa odottaa ja uskon, että se odottaminen on varmasti sen arvoista <3(
Osui ja upposi, melkein kuin olisin itse kirjoittanut! Eli kyllä, täällä on meitä muitakin! 😀
Aivan ihana juttu Aino! <3
Olisin tosiaan voinut itse kirjoittaa saman, eli kyllä kohtalontovereita löytyy! Olen joutunut torjutuksi, petetyksi, valehdelleltu monta vuotta joten luottamus kärsinyt ja todella pahasti. Kyllähän sitä on jopa vähän pakonomaisesti tullut etsittyä kumppania. Ennen ahdisti pariskunnat jotka yleisellä paikalla hempeilivät. Nykyään pariskuntia nähdessäni on ihana, että näytetään julkisesti ne oikeat tunteet ja aidosti onnellisilta? Jotenkin nykyajan parisuhteet on vaan pinta liitoa, pienikin ongelma tulee vastaan niin heti lähtee lusikat jakoon. Oma elämä on tosiaan hyvin mallillaan, päätin keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiini. Kliseiseltä kuulostaa, mutta eiköhän se kumppani tuohon viereen tupsahda juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa?
Kohtalontoveri täälläkin! 🙂 Ja kyllä, deittailu on välillä tosi raskasta! Ei sen varmaan pitäisi olla, mutta välillä se on ja varsinkin silloin, kun omassa elämässä on muuten kiirettä ja/tai stressiä (tällöin kyllä jätän deittailut suosiolla tauolle). Esimerkiksi syksy oli itselläni kiireistä ja muutenkin haastavaa aikaa, joten jätin deittailut suosiolla välistä. Nyt uudenvuoden jälkeen ajattelin jälleen aktivoitua sillä rintamalla, ja nyt parien treffien jälkeen voi taas todeta, että deittailu on kyllä mukavaa, mutta myös väsyttävää, nimenomaan henkisesti.
Itselläni on ikää 25, enkä ole koskaan seurustellut. Muutamia pidempään kestäneitä ”tapailuja” on taustalla, mutta ne eivät koskaan johtaneet varsinaiseen parisuhteeseen. Välillä on hankalaa katsella vierestä esim. kavereiden onnellisia parisuhteita, mutta itsekin yritän vain vakuuttaa itselleni, että vielä joku päivä minäkin löydän rinnalleni sellaisen ihmisen, jonka kanssa haluan jakaa elämäni 🙂 Mielestäni deittailussa ja ”etsimisessä” ei ole mitään vikaa, kunhan siitä ei tule pakkomiellettä. Itse olen vasta parin viime vuoden aikana uskaltautunut treffailemaan ja ”tietoisesti” etsimään, mutta samalla tiedostan, että HÄN saattaa kävellä elämääni aivan sattumaltakin.
Tällä hetkellä yritän myös entistä enemmän panostaa omaan hyvinvointiini ja niihin asioihin jotka tekevät minut onnelliseksi. Sekalaisten ajatusteni summa summarum – sopivassa suhteessa etsimistä ja hetkessä elämistä! Näin minä olen tuumannut 🙂
Ihana kirjoitus! Näitä lisää 🙂