Hae
Aino Mäkelä

Juhlan paikka! 8 vuotta – 8 faktaa

BLOGI KAHDEKSAN VUOTTA

Joka vuosi sitä aina yllättyy siitä, miten nopeasti aika menee – aivan niinkuin joka viikko yllätyn siitä, että on jo torstai. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä nopeammin aika tuntuu juoksevan. Tänä vuonna aika kulki niin nopeasti etten edes pysynyt sen perässä ja multa meni ihan täysin ohin oman blogin kahdeksanvuotis syntymäpäivä.

Minä ja ensimmäinen ihan oma kirjani<3

Vaikka varsinainen päivä menikin ohi, on mun mielestä blogi ansainnut juhlapostauksen merkkipäivänsä kunniaksi – vaikkakin vähän myöhässä. Instagramissa kiersi kahdeksan faktan haaste, johon otin osaa mun koirien instagramin puolella käyden läpi faktojen kautta oman koiraharrastukseni historiaa. Haaste oli niin kiva, että se saa toimia tän vuoden juhlapostauksena!

Toivon, että tämän haasteen avulla opitte musta myös jotain uutta ja saan annettua teille uudenlaista tartuntapirtaa mun alati muuttuvasta ajatusmaailmasta.

KAHDEKSAN FAKTAA

♦ Mulla on kaksi viikonloppupahetta: Salatut Elämät ja tissuttelu. Katsotaan aina viikonloppuna seuraavan viikon salkkarit ennakkoon ja yleensä samalla nautiskelen viiniä. Ensimmäisestä tavasta en edes yritä päästä eroon, mutta tissuttelua haluan tietoisesti vähentää vaikka oonkin sitä mieltä että elämässä on oltava nautintoja.

♦ Siivoaminen ei oo mun juttu, eikä kyllä muutkaan kotityöt. Oon joutunut tän vuoden aikana tekemään tosi paljon töitä itseni kanssa, että musta on tullut siedettävä asuinkumppani mun rakkaalle, joka ei ole yhtä kotonaan kaaoksen keskellä kuin minä 😀 Tosin sitten kun innostun siivoamaan teen sitä koko päivän, enkä osaa lopettaa – eli ehkä ongelma onkin enemmän ajanpuutteessa, kuin mun todellisesta halusta?

Muutto maalle vuodenvaihteessa oli yks elämäni parhaimpia päätöksiä, ja koen tän maisemanmuutoksen olleen mun hyvinvoinnin kannalta ihan mielettömän iso positiivinen tekijä. Nautin elämästä täällä 100%, mutta viime aikoina ollaan alettu pohtimaan, josko tehtäis unelmista totta ja muutettais erämaan keskelle Lappiin <3

♦ Mun blogi sai alkunsa mun elämäntapamuutoksesta, johon kuului himourheilu ja ruokien punnitseminen. En kadu sitä, sillä blogi on ollut todella iso osa mun elämää kaikki nämä vuodet ja vienyt mua ihan uskomattomiin paikkoihin – ja jopa tähän, missä nyt olen. Mutta jos saisin jotain sanoa ”entiselle itselleni” niin kertoisin, ettei onni löydy puntarin ääreltä eikä määräydy vyötärön senttien mukaan.

♦ Kaikki ääripäät, joita oon vuosien aikana itsekin edustanut, on tehnyt musta lempeän ja sallivan itseäni – ja ennenkaikkea omaa kehoani – kohtaan. Mä usein triggeröidyn, kun törmään näihin ääripäihin jossain. Tekis aina mieli ottaa hartioista kiinni ja ravistella, kertoa että elämän kuuluu olla täynnä nautintoa ja iloa, ei itseltään asioiden kieltämistä, vaatimista ja ankaraa puurtamista.

♦ Siinä missä vuosien varrella mun blogia on voinut tituulerata mm. ”treeniblogiksi” ei treenaaminen ole enää millään tapaa iso osa mun arkea. Liikun lähinnä luonnossa lenkkeillen ja salilla käyn maksimissaan kolme kertaa viikossa – ja joskus en kertaakaan! 😀 Mun keholle selkeästi sopii just nyt paremmin lempeä ja rauhoittava liikunta, ja aion mennä sen mukaan. Siinä vaiheessa kun motivaatio painonnostoon taas syttyy niin mua näkee varmasti salilla taas enemmän, joten sitä odotellessa.. 😉

♦ .. ja osoittain kolmen edellisen faktan vuoksi, koenkin nyt jonkinasteista identiteettikriisiä blogin kanssa. Olen kokenut olevani se terveellisen ravinnon puolesta saarnaaja, jonka arjessa treenin määrä on elämänlaadun mittari, joten mites nyt kun oma hyvinvointi koostuukin ihan muista asioista? Aivan kuten minunkin ihmisenä, on tämän bloginkin aika ottaa seuraava askel kohti aikuisuutta.

♦ Oon se ”hullu koiranainen” ja se on tullut kaikille selväksi jo lapsena, kun lenkkeilytin jokaista naapurin koiraa. Nyt kotoa löytyy kolme ihanaa walesinspringerspanielia, jotka ei meidän perheessä ole ”vain koiria” vaan rakastettuja perheenjäseniä ihan jokainen. Kaikki ylimääräinen vapaa-aika ja kaikki rahat näihin kyllä saa uppoamaan, mutta päiväkään en vaihtaisi. Koirien myötä oon oppinut lempeyttä ja elämään enemmän hetkessä, sillä näiden kans kun ei koskaan tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi.

Tätä juhlakirjoitusta rustaillessani kävi juuri se mitä halusinkin – mun päähän tuli ainakin viisi uutta postausideaa, ja sormet alkoi jo syyhyämään niiden kirjoittamisen pariin! Tää on juuri parasta kirjoittamisessa: kun saa työstettyä omia ajatuksia ja mielen maisemaa tekemällä niistä konkretiaa tähän näytölle, se usein saa palaset loksahtamaan juuri oikeille kohdille.

Ihan parasta!

Kiitos teille ihanat lukijat näistä kaikista vuosista. Mä pidän huolen, että meillä on vielä jatkossakin monia vuosia juhlittavana! <3 Nyt mä lähden eräretkelle ja mökkeilemään mun ihanien ystävien kanssa, joita en ole nähnyt aivan liian pitkään aikaan (kiitos koronan). Ihanaa viikonloppua myös ihan jokaiselle teistä!

<3 Aino

LUE MYÖS:
Elämä on pienestä kiinniVegaaninen mac’n cheese / Jokaiselle jotakin

Elämä on pienestä kiinni

Nyt koronakevään aikana varmasti aika monella on ollut jos jonkinlaisia pelontunteita. Pelkoa omasta tulavaisuudesta, turvallisuudesta ja taloudellisesta hyvinvoinnista. Tunteena pelko on hyvinkin hyödyllinen sillä se ohjaa meitä tekemään ratkaisuja – yleensä järkeviä ja turvallisia valintoja, jotta voisimme mahdollisimman hyvin.

Minäkin pelkään, vaikka kaiken pelon takana on kuitenkin vahvasti ajatus siitä, että asioilla on tapana järjestyä. Aina. Tapahtuipa mitä tahansa, niin kaikki järjestyy – ennemmin tai myöhemmin.

Mutta niinhän se on, että välillä elämä yllättää – ja muistuttaa siitä, miten pienestä kaikki onkaan joskus kiinni. Ja eilen minä sain oman muistutukseni siitä.

Olin tavalliseen tapaan työpäivän jälkeen palautumassa ja rentoutumassa metsässä. Käytin tämän ”palautumisajan” hyväksi ja otin mukaani meidän perheen nuorimman, Ullan, treenaamaan metsäjuttuja. Siispä polkujen sijaan päädyttiinkin seikkailemaan umpimetsään, ja vieläpä sellaiseen jossa ei ennen olla edes käytykään.

Ihailin metsän kauneutta ja sen rauhallisuutta. Ja hetkeä myöhemmin astuin suonsilmään, johon vajosin ennenkuin edes ennätin tajuta mitä tapahtui. Olin lantiota myöten uppeluksissa, eikä jalkojen alla tuntunut mitään – ainoastaan se raskas paine ja jäätävä kylmyys, joka liimautui kehoa vasten. Tuntui ikäänkuin siltä, kuin olisin ollut jonkin imukupin sisällä ja vajonnut sentti sentiltä syvemmälle.

Onneksi sain otteen vieressä kasvavasta pienestä kuusesta, jonka avulla sain vedettyä itseni ylös pienen taistelun jälkeen. Mitään muuta en siitä oikein sitten muistakkaan.. Paitsi sen helpotuksen tunteen, kun vihdoin pääsin nousemaan ylös kuivalle maalle. Ja kiitollisuuden siitä, että pääsin ylös omin avuin – sillä voi olla, ettei mua muuten olis löytänyt kukaan.

Vaikka se hyisen kylmä vesi sai mut paleltumaan ja nyt taistelen kotona flunssaa vastaan, niin en valita. Jos flunssa on se pienin kiusa, mikä tuosta kokemuksesta koitui mun kohtaloksi, niin ei voi olla kuin kiitollinen! Olis voinut käydä niin paljon pahemmin.

Tänään päällimmäisenä on mielessä ollut ajatus siitä, että mikä oikeasti tässä elämässä on merkityksellistä. Se, että itsellä ja läheisillä kaikki on hyvin <3 Ja miten ”turhaa” kaikki muu onkaan.

<3 Aino

LUE MYÖS:
Retkipäivä: Julmat Lammit Vegaaninen mac’n cheese / Jokaiselle jotakin

SEURAA MYÖS:
IG @makelaino / FB RAWinto