Hae
Aino Mäkelä

Mitä on ystävyys – ja milloin se on ohi?

Sain lukijatoiveen kirjoittaa ystävyydestä: mitä mun mielestä on ystävyys ja milloin sanoa heipat ystävyydelle, jos se ei toimi?

Tää toive tuli hyvään saumaan sillä musta tuntuu, että oon itse kipuillut paljon tän aiheen kans viime vuosina. Mä oon aina kokenut olevani helposti lähestyttävä ihminen, avoin ja positiivinen, sellainen jonka kanssa on helppo tulla juttuun ja ehkä juuri siksi mulla onkin aina ollut paljon kavereita.

Osa kavereista on jäänyt elämäntilanteiden ja kaupunkien vaihtuessa, ja osan kanssa kaveruus on kaikesta huolimatta syventynyt elämää suuremmaksi ystävyydeksi.

Muutettuani Jyväskylään koin aikamoisen murroksen, mitä tulee mun elämäni ihmissuhteisiin. Siihen saakka olin tottunut, että niitä on niin paljon ettei mun ikinä tarvinut miettiä mitä tekisin tai kenen kanssa. Uusien kuvioiden myötä huomasin, ketkä oikeasti oli niitä oikeita ystäviä ja keitä oikeasti kiinnosti mitä mulle kuuluu – ja ketkä vaan halusi hyötyä musta, tavalla tai toisella.

Ystävien määrän sijaan tärkeämpää onkin niiden laatu. 

Mun mielestä ystävyys ei katso aikaa eikä paikkaa, eikä ystävyyden tarvitse loppua siihen kun toinen muuttaa satojen tai tuhansien kilometrien päähän. Ystävyys ei myöskään vaadi sitä, että ollaan päivittäin tai edes viikottain yhteydessä, vaan tärkeintä on se yhteys ja tietynlainen sielunsiskous aina silloin kun nähdään: se miten toisen seurassa on niin luonnollinen ja helppo olla, ettei edes muista että viime näkemisestä on jo vierähtänyt tovi. Se, että luottaa toiseen niin vahvasti, että yllättyy välillä itsekin millaisia totuuksia suustaan päästää.

Mun mielestä ystävyys on sitä, että tuetaan ja rakastetaan toista sellaisena kuin se on. Ja silloin, kun se toinen on tekemässä jotain tyhmää niin ei istuta hiljaa vieressä. Parhaimmillaan ystävien kanssa oppii uutta niin itsestään kuin elämästään, kun toinen kyseenalaistaa ja samalla rohkaisee ja kannustaa omalla läsnäolollaan ja esimerkillään toimimaan oikeasti oman sydämensä mukaan – eikä siten miten on aina totuttu toimimaan tai niin kuin olisi helpointa.

Ystävyys on luottamusta, rehellisyyttä, rakkautta, anteeksiantoa. Ystävyyttä ei tarvitse pakottaa. Ystävyys on rohkeutta nostaa kissa pöydälle ja käsitellä niitä vaikeitakin asioita – niitä, joista yleensä oppii eniten.

Milloin sitten sanoa heipat ystävyydelle, jos se ei toimi?

Mun mielestä tää riippuu aivan siitä, millä tavalla ystävyys ei toimi. Kyllä sen yleensä tietää sydämessään, milloin on oikea hetki jättää joku asia taakseen ja siirtyä eteenpäin – ja jo se, että sellaista miettii on merkki siitä että jotain on tehtävä.

Mun mielestä ystävyyssuhteissa – aivan kuin ihmissuhteissa ylipäätään – on tärkeä muistaa oma arvonsa ja tulla kohdelluksi sen mukaan. Jos toinen jatkuvasti loukkaa ja kohtelee kaltoin, niin millainen ystävä se oikeasti on? Etkö ansaitsisi jotain paljon parempaa?

Kaikessa elämän suhteen mulla on yksi ohjenuora, joka pätee tässäkin asiassa: jos se ottaa enemmän kuin antaa, se ei ole sen arvoista.

Joidenkin asioiden eteen on toki nähtävä vaivaa ja tehtävä työtä, mutta oman kokemuksen mukaan väkisellä on turha vääntää. Myrkylliset ihmissuhteet rikkoo omaa itsentuntoa ja käsitystä itsestä niin vahvasti, että siitä voi jäädä jäljet pitkäksi aikaa.

Mä oon itse ihmisenä sellainen, että annan kaikille mahdollisuuden – ja jos sen mahdollisuuden käyttää huonosti, niin se kertoo jo kaiken. Kukaan ei tietystikkään ole täydellinen ja joskus huononkin ensikokemuksen jälkeen jostain ihmissuhteesta on saattanut puhjeta mulle myöhemmin ihan mielettömän tärkeä.

Ehdottomuuden sijaan suosin inhimillisyyttä. Inhimillisyyttä, omaa arvoaan kunnioittaen.

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto

PS. Rakas Margareeta, oisin laittanu meistä kuvan tähän postaukseen mutten löytänyt yhtäkään inhimillistä. Oot silti tosi rakas <3

Näin valehtelen netissä

Hoksasin viime viikolla Nooran ottaneen vastaan haasteen, jossa oli kaikenlaisia väittämiä bloggaajista ja blogimaailmasta. Kun lueskelin kysymyksiä tajusin, että mun on otettava osaa tähän sillä mä taidan olla niin epätyypillinen bloggaaja kuin olla ja voi! 😀

Toivottavasti tää osuu kaikkien mun tuttujenkin silmiin – ihan vaan, että kaikki tietää ettei mun kans tarvi odotella ravintolassa annos nenän edessä kun yritän ikuistaa pöydän antimet kameran muistikortille joka kulmasta 😉

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olevan some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

Ehkä joskus oon tehnyt niin, mutta nykyään mä harvoin edes kuvailen missään ”huvikseni”. Yleensä matkoilla oon ihan ryytynyt ja ravintolassa keskityn syömiseen – tapahtumissa jos sometan, niin sometan fiiliksen vuoksi. Ylipäätään mun koko somemaailma on enemmänkin täynnä fiilistä entä sitä, että kaiken pitäisi olla kaunista.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Silloin jos mulla on joku tarkoitus kuvien ottamiseen niin kyllä, mutta en todellakaan tee sitä joka päivä tai edes joka viikko.

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

Höpöhöpö. Mä meikkaan niin harvoin, että jos rajaisin kaiken vain niihin hetkiin niin en somettais ikinä 😀

 

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Osittain kyllä. Tai siis teen myös sellaisia asioita, jotka ei tue ”mun brändiä”, mutta harvoin mä niistä kerron julkisesti, koska haluan jollain tapaa pitää jotku asiat myös enemmän yksityisinä. Tosin nyt kun blogi koki taas muutoksen hypätessään Vaikuttajamedian kyytiin, niin varmasti kehitän ja laajennan myös ”mun brändiä” niin, että jatkossa myös tulee kirjoitettua omista arkisistakin asioista laajemmalla skaalalla.

PS. Apua miten vaikeaa tuntuu ajatella omaavansa jonkun brändin..

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

Käsittelen kuvat niin, että kuvista tulee oman silmään kauniimpia. Itseäni en kuvissa editoi mitenkään erityisemmin 🙂

Silottelen elämääni somessa.

No en mä ehkä ajattele sitä mitenkään silottelevani, en vaan kerro kaikkea mikä ei mun mielestä kaikkien silmille ja korville kuulu. Kyllä mä yleensä kerron niistä vaikeammistakin ja kurjemmistakin jutuista sitten ajan kanssa  – kirjoittaminen kun on mulle myös tapa käsitellä asioita.

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

En oikeastaan. Kadun ainoastaan niitä juttuja, joissa oon joutunut vähän höynäytetyksi tai oon antanut palveluitani liian halvalla – tai jopa ilmaiseksi 🙂

Bloggaajien elämä on glamourista.

En oo kyllä samaa mieltä. Oon elänyt myös Helsingissä blogiaikoinani ja kyllähän niitä ilmaisen ruuan (ja viinan) kekkereitä oli ihan jatkuvasti, mutta mitä niistä oikeastaan hyötyy? Ihmiset on siellä näyttäytymässä ja aitoja kohtaamisia on loppupeleissä hyvin vähän, ja fiilis tuntuu yleensä aika feikiltä. Kotiinviemisinä saa toki yleensä aina jotain kivaa ilmaista, jota onkin sitten nurkat täynnä ja ne on yhä vuosienkin päästä koskemattomina jossain laatikon pohjalla.

Okei, tuo oli ehkä vähän kärjistettyä, mutta kuitenkin. Bloggaajien elämä on ihan tavallista ja ihan yhtälailla kuka tahansa voi tehdä elämästään samanlaista ”glamouria” eli nautiskella hitaita aamupaloja aamutakeissa ja matkustella viikonloppuisin. Bloggaajat maksaa työllään tästä glamourista ja toiset sitten rahalla, mutta mielestäni niissä ei kyllä sitten olekaan muuta eroa 🙂

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

😀 En. Ehkä joskus jotkut hetket tulee lavastettua Tarinoihin, mutta muuten mun insta on aikalailla fiilispohjainen.

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

En, en ja en. En jaksa liiemmin kiinnostua siitä, mitä ihmiset musta ajattelee 🙂

Bloggaaminen ei ole oikeaa työtä.

On se ja tähän saa upotettua niin paljon aikaa kuin vaan ikinä jaksaa. Ja sillä ajalla ja panostuksella blogin voi saada kukoistamaan loistoonsa! Kuvien ottaminen ja ediotoiminen sekä kirjoittaminen ei oo mitään helppoa puuhaa – varsinkaan jos haluaa saada teksteistään kiinnostavia ja vielä kaupallisestikkin potentiaalisia. Kaikkien epäilijöiden pitäisi yrittää itse tehdä sama 🙂

Kaikki mitä kehut, on saatu (tai saat kehumisesta rahaa).

Ihan ihmisiä me bloggaajatkin ollaan ja aivan samalla tavalla, kun suosittelen työkavereilleni löytämääni ravintolaa tai katsomaani elokuvaa teen sen saman myös teille – koska mitäpä sitä pitämään hyviä löytöjä itellään? 🙂 Tottakai osa jutuista on saatuja ja onneksi onkin, nimittäin aina kaikkea ei vaan voi löytää itse ja silloin vois jäädä moni sellainen juttu pimentoon, mistä vois olla itselle ja monelle muullekkin iloa ja apua.

HAASTE:

  • Kerro, keneltä sait haasteen.
  • Vastaa väittämiin.
  • Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
  • Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Haastan mukaan kaikki Vaikuttajamedian tytöt, koska haluan oppia teistä lisää! <3

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto