Kaiken pahan alku

Noniin. Nyt ois vihdoin aika alkaa käsittelemään naisten juttua eli mun kuukautisia tai oikeastaan elämästä ilman niitä. Teille jotka ette oo blogia niin intensiivisesti seuranneet niin kerrottakoon tähän väliin, että ne oli kadoksissa melkein kahden vuoden ajan ja vihdoin pari viikkoa sitten ne taas alkoi! Ensimmäiset kuukautiset kestikin runsaat kolme päivää, mutta nyt kun muistelen parin vuoden taakse niin se oli aika normaali pituus niiden loppuaikanakin ja tekstin edetessä tuutte paremmin ymmärtämään miksi.

Ajattelin käydä ensin vähän läpi niitä juttuja mitkä johti kuukautisten katoamiseen sillä toivon olevani varoittava esimerkki muille kaltaisilleni. En missään nimessä halua kenekään kokevan samaa kuin minä, vaikka tiedänki tän olevaan nykyään aika yleistä. Enkä nykyistä maailmanmenoa miettiessä oikeastaan edes ihmettele sitä yhtään… paineet niin ulkonäön kuin menestymisen suhteen, epäsopiva ruokavalio, stressi ja kiire – lista on loputon.

Kaikki alkoi aivan viattomasti yksinkertaisesti halusta muuttua. En ollut tyytyväinen itseeni tai elämääni, joka kului pääsääntöisesti hyvin pitkälti törttöillessä. Epäterveelliset elämäntavat näkyi niin ulkonäössä kuin tuntui myös omassa olossa ja koko elämä tuntuikin olevan vähän riekaileina, vailla tasapainoa ja vakautta.

Olin jo vuoden ajan käynyt mun ystävän kanssa läheisellä kuntosalilla. Silloin se oli sellaista yhdessä tekemistä ja pientä skarppaamista, että sai edes jotain fiksua aikaseksi. Mutta sen muutoksen halun iskiessä kaikki muuttui. Kuntosalista tuli kuin mun toinen koti, liikuntamäärät kolminkertaistui ja aamutkin alkoi lähes poikkeuksetta lenkkeillen minkä lisäksi rupesin tarkkailemaan syömisiäni.

Kuvittelin elämäni parantuvan, jos laihtuisin ja näyttäisin paremmalta. Nyt tajuan olleeni tosi väärässä.

Tätä jatkui reilun parin kuukauden ajan. Liikuttuja tunteja oli viikossa vähintään kymmenen ja sosiaalinen elämä oli minimissä. Söin viisi kertaa päivässä ja rehellisesti sanottuna päivän energiansaanti oli noin puolet nykyisestä, vaikka liikuin silloin nykyistä enemmän. Opiskelin paljon laihdutukseen ja rasvanpolttoon liittyviä juttuja ja tiesin tasan tarkkaan mitä tein. En vain osannut vielä silloin ajatella asiaa muuten kuin sen laihdutuksen ja pudotettujen kilojen kannalta.

Niiden kuukausien aikana painoahan sitten tippui useitakin kiloja – lihaksista tietty! Kehonkoostumusmittauksen tulokset oli aika karua katseltavaa eikä tilannetta auttanut yhtään orastava ylirasitustila. En pystynyt enää edes nukkumaan vasemmalla kyljellä, kun sydän hakkasi niin lujaa. Onneksi oon aina ollut kova puhumaan ja silloinkin rohkeasti juttelin ajatuksista niin mun vanhempien kuin meidän kuntosalin henkilökunnan kanssa ja tajusin pitää pienen tauon treenaamisesta.

Kuukautiset oli vielä normaalit noihin aikoihin, mutta tosiaan kesti sen pari-kolme hassua päivää. Silloin tosin söin vielä ehkäisypillereitä, joilla voi olla myös osuutensa asiaan.

Sen tauon aikana yritin saada itseni tajuamaan, että itsensä näännyttäminen ei oo ratkaisu mihinkään. Kahden viikon jälkeen palasinkin salille täysin uuden motivaation kera! Halusin menetetyt lihakset takaisin ja rupesin syömään kuten fitnessmimmit konsanaan – tarkasti ateriat punniten ja kaloreita laskien. Siinä vaiheessa se oli oikeasti tärkeää sillä tavotteet vei mua kohti terveempää kroppaa ja halusin syödä riittävästi, jotta myös liikunta jota olin oppinut rakastamaan tuottais kaipaamiani tuloksia ja saisin siitä kaiken mahdollisen ilon irti.

Samaan aikaan kokoajan opiskelin edelleen terveystietoa sekä itsekseni fysiologiaa. En tosin vieläkään ymmärtänyt yhtä vahvasti sitä miten kaikki meidän kropassa vaikuttaa kaikkeen. Tiesin miten lihas saadaan kasvamaan ja sainkin taas nopeasti tuloksia aikaseksi! Nyt tosin kun kuvia katsoo niin aika rimpulahan mä oikeasti niihin aikoihin olin ja samalla kun lihas kasvoi myös rasva paloi – niinkuin halusinkin.

Niin siinä sitten vaan kävi, että yhtenä kuukautena kuukautiset jäi pilleritauon aikana tulematta. Ja sama toistui parina seuraavanakin. Olin ihmeissäni, mutten osannut ajatella asiaa silloin vielä sen enempää vaan ainoastaan jätin pillereiden turhan syömisen pois. Samoihin aikoihin mun vatsan toiminta alkoi mennä tosi huonoksi. Nyt tajuan, että sen aiheutti varmasti suurimmalta osalta stressi. Diagnosoin itselleni hiivasyndrooman, jota hoidin tunnollisesti kuukauden ajan ja tilanne parani huomattavasti, mutta kuukautiset pysyi silti poissa.

Ruokailut fiksuuntui huomattavasti, mutta liikunnan määrää en oikeastaan missään vaiheessa osannut vähentää vaan se jatkui vakiona reiluna kymmenenä tuntina tosi pitkään. Itseasiassa vielä koko viime syksy ja kevät meni samaa rataa. Ruokaa söin ja paljon, kokoajan ja jatkuvasti! Rakastan ruokaa enkä koskaan voiskaan sen vuoksi uskoa sairastuvani syömishäiriöön, vaikka välillä mun läheiset mun syömisistä olikin huolissaan ja toisaalta ihan aiheesta – omien syömisiensä huvikseen tarkkailu ja rajoittaminen kun ei oo kovin normaalia.

Ensimmäisen kerran kävin lääkärillä kolme kuukautta kuukautisten poisjäämisen jälkeen. ”Ei huolta” oli vastaus eikä muuta reaktiota ja käskettiin menemään uudestaan lääkäriin, jos tilanne ei parin kuukauden päästä korjaantuisi. Samalla lääkärikäynnillä multa otettiin jos jonkinmoisia testejä, jotka osoitti stressihormonitason olevan korkealla. Yllätys yllätys…Niihin aikoihin luin pääsykokeisiin, kävin töissä ja tosiaan edelleen treenasin vähintään kymmenen tuntia viikossa: kävin kuntosalilla, potkunyrkkeilyssä, juoksemassa ja vesijumpissa – ei siis tietoakaan mistään palauttavasta tai kehoa huoltavasta liikunnasta vaan nimenomaan täysillä tekemisestä, aivan kuten alusta saakka.

Kun kuukautisia ei ollut näkynyt kahdeksaan kuukauteen menin uudestaan lääkäriin. Tutkimusten jälkeen mussa ei todettu olevan mitään vikaa ja kotiinviemiseksi sain keltarauhashormonikuurin. Kuuri ei tehonnut, mutta asian hoitaminen jäi siihen kiireiden vuoksi. Se onkin itseasiassa viimeisen kerta, kun oon lääkärin hoidettavana käynyt. Jatkuvasti mietin ja leikin ajatuksella josko menisin uudestaan lääkärille, mutten saanut aikaseksi. Elämä piti kiireisenä ja touhotin paikasta toiseen pää kolmantena jalkana.

Vielä viime keväänä mun viikottaiseen treeniohjelmaan saattoi helpostikkin kuulua viisi-kuusi salitreeniä, kolme juoksulenkkiä sekä mahdolliset omat ohjaukset tai vaihtoehtoisesti nyrkkeilytunnit. Lisäksi koulu, työt ja muut menot. Sen lisäksi, että en rauhottunut koskaan en myöskään nukkunut hyvin. Ruoka onneksi maistui mikä oli ensisijaisen tärkeää sillä enhän mä muuten oiskaan jaksanut!

Ja haluatteko muuten kuulla yhden aika hauskan jutun? Vaikka välissä olinkin fyysisesti aikalailla siinä kunnossa mitä alkujaan olin peilikuvaltani halunnut se ei tehnyt mua pätkääkään onnellisemmaksi. Vaikka olin fyysisesti energisempi ja paremmassa kunnossa kuin aiemmin ei mun itsetunto ollut yhtään sen parempi enkä ollut muuttunut täydellisen virheettömäksi ihmiseksi sillä olin työstänyt ainoastaan mun ulkokuorta laiminlyöden henkisen puolen lähes täysin.

Onneksi vihdoin ja viimein tajusin viime kesän korvilla alkaa rauhottumaan, antamaan enemmän aikaa itselleni. Se oli haastavaa, vaikeampaa mitä osasin kuvitella. Aloin joogaamaan enemmän, vaihdoin salitreenit crossfittiin ja juoksulenkit rauhallisiin kävelyihin. Annoin enemmän aikaa mun ystäville ja vähensin töitä. Olin enemmän itseni kanssa ja tein juttuja, jotka musta tuntu hyvältä. Kävin ulkona syömässä, puin päälleni muutakin kuin treenitrikoot ja aloin tuntemaan itseäni vähitellen enemmän naiseksi.

Aloin taas elämään.

Halusin siis kertoa teille kuinka oman koneistonsa voi vetää jumiin kuluttamalla sitä liikaa. Kroppa ei tajua tuleeko se kuormitus treenistä, töistä, sosiaalisista suhteista vai muista velvotteista vaan stressi on aina sille stressi. Kaikki alkoi laihduttamisella, koska niukan energiansaannin vuoksi kroppa meni hätätilaan eikä halunnut enää lisääntyä mikä on ihan luonnollista sillä eihän heikot edes selviäisi. Ruoan määrän lisääntyessä tilanne ei korjaantunut kulutuksen ollessa suurta ja vahingon jo tapahtuessa sillä ruoansulatus oli mennyt vinksalleen. Tähän liittyy myös olennaisesti myös mun keliakia, mutta ei keskitytä siihen sen enempää nyt.

Jotain jos tekisin nyt toisin olisi liikunnan määrän järkevöittäminen sillä ainut asia mitä osasin ajatella yhteen väliin oli liikkuminen ja rasvanpoltto sekä ajatus siitä, miten sitä sais vielä vähän lisättyä. Kuvittelin olevani supernainen ja naureskelin itsekseni muka palautumisen ja levon tärkeydelle. Laihdutusbuumin jälkeen olin niin innoissaan liikunnasta eri lajeineen ja kaikkine tavotteineen, etten malttanut rauhoittua! Halusin kehittyä, olla parempi ja päästä tavotteisiini, joita kertyi päivä päivältä lisää.

Surullista kyllä miellyttämisen halu, tyytymättömyys itseensä ja onnen etsiminen väärästä paikasta vei ojasta allikkoon, mutta opetti sitäkin enemmän: nimittäin sen, että mä oon hyvä just tälläsena kun mä oon. Tavotteita on hyvä olla ja itseään kannattaa aina kehittää, mutta omien voimavarojensa rajoissa. Kukaan ei oo ylivertainen vaan kaikilla meillä on rajansa – jopa mulla 😉

Liikunta on ihanaa ja siitä saa ihan uskomattomasti irti. On silti ensisijaisen tärkeetä muistaa, että se on hyvä renki, mutta huono isäntä! Varsinkin liikuntaharrastusta aloittelevien ja sitä henkiin herättelevien on syytä olla varovaisia ja muistaa aloittaa nätisti sen kanssa. Ja unohtaa laihduttamiset sekä dieetit. Elämäntapamuutos on hyvästä aina silloin, kun halu ja motivaatio kumpuaa itsestä 🙂 Eikä se taas liity laihduttamiseen millään tapaa – ainakaan mun näkökulmasta katsottuna.

Toivottavasti teksti herätti edes jotain ajatuksia. Kommenttiboksi on teille avoinna! Tätä alkusepostusta seuraa vielä teksti siitä miten sain ne kuukautiset loppuviimein palautumaan, mutta se on aivan eri tarina sitten se.

<3 Aino

PS. Julkaisen arvonnan voittajan illalla! Stay tuned 😉