Hae
Aino Mäkelä

Feikki-positiivinen

Mä oon aina saanut paljon palautetta ja kiitosta siitä, miten positiivinen oon. Ja oonhan mä! Suurimman osan ajastani oon hyväntuulinen ja pyrin aina (alun harmituksen tai kiukutuksen jälkeen)  näkemään asioissa ne hyvät puolet.

Aina se ei oo helppoa ja joskus myös epäonnistun siinä, sillä joitain asioita vaan on tosi hankala tarkastella neutraalisti – puhumattakaan positiivisuudesta! Ja ne hetket, kun oon jotain muuta kuin positiivinen, niin todellakin oon sitä. Annan niiden tunteiden tulla, oli ne sitten surua tai raivoa. Tai jotain muuta, mitä en välttämättä haluais tuntea.

Mutta se, että koen olevani positiivinen ja maailmankuvaltani myönteinen ihminen ei sulje pois sitä ettenkö joskus sais olla surullinen tai vihainen.

Musta nimittäin tuntuu, että tää ei oo nykypäivänä enää itsestäänselvää. Siis omat tunteet ja niiden kokeminen. En tiedä oonko ihan väärässä, mutta jotenkin sitä positiivisuutta ihastellaan ja kiitellään niin paljon, että uskaltaako ihmiset enää olla mitään muuta? Tuntuu väärältä olla surullinen, vihainen tai harmistunut sillä pitäis olla vaan positiivinen.  Positiivinen ja reipas, vaikka kuinka tungettais p*skaa sisään ovista ja ikkunoista.

Mäkin olin ennen sellainen. Kun negatiiviset tunteet alkoi nousemaan pintaan siirsin ne syrjään ja vedin hymyn takaisin naamalleni. Kannoin ylpeästi raskasta taakkaani, sillä olinhan positiivinen enkä murtunut sen negatiivisuuden kuorman alle vaan jaksoin siitä huolimatta hymyillä. Uskottelin itselleni, että kaikki oli hyvin, vaikka oikeasti ei ollut.

En vain suostunut kohtaamaan sitä negatiivisuutta, joten rakensin positiivisuudesta muurin jonka turvaan käkeydyin. Ajan kuluessa se syrjään tunnetun negatiivisuuden määrä vain kasvoi ja samalla kasvoi mun muurit tuntea niitä tunteita. En muista tarkkaan, mutta voisin väittää että en itkenyt kunnolla kuuteen vuoteen. En enää voinut itkeä, vaikka olisin halunnut sillä en osannut. Mikään ei tuntunut miltään – ei edes ne hyvät jutut.

Ne kaikki patoutumat mun sisällä söi mua itseäni, ilman että tajusin sitä. Koska elämä oli jatkuvaa pakoilua, oli vaikea nauttia hetkistä, vaikka toki koin nauttivani elämästäni sillä olihan niin positiivinen! Joinain heikkoina hetkinä jotkut ihmiset onnistuivat pääsemään mun pinnan alle ja silloin päädyttiin aina syville vesille. Onneksi näiden kokemusten kautta aloin taas pikkuhiljaa löytämään palasia itsestäni. En sitä aina positiivista ilopilleriä, vaan sitä herkkää ja haurasta, aitoa ja eläväistä Ainoa.

Sitä joka räjähtää nanosekunnissa ja tyyntyy toisessa.

Se oli todella, todella vaikeaa ja vaati ihan mieletöntä luottamusta ympärillä oleviin ihmisiin. Sisälle padotut tunteet väsytti ja kuorma tuntui mahdottomalta kantaa – kunnes vihdoin ne muurit kaatui ja hengittäminen alkoi tuntua taas helpommalta.

Jatkuva positiivisuus ei ole jotain, mitä kannattaa tavoitella. Rehellisyys ja aitous puolestaan on. Se, että on itselleen rehellinen ja tuntee aidosti jokaisen elämän sävyn – ne hyvät ja ne huonotkin.

Kun antaa niille tunteille tilaa, ne eivät myöskään patoudu sisälle. Ne ei katkeroita, eikä synkistä mieltä. Voit niistä huolimatta olla mukava ja hauska, kohtelias ja ystävällinen. Ennenkaikkea rakastettu.

<3 Aino

LUE MYÖS:
5 x kivointa kotona / 33 x totuus poikaystävän suusta / Huolettomat kuukautiset

SEURAA MYÖS:
IG @makelaino / FB RAWinto

Yksi kommentti

  1. Tiina/Fit Fat Mama kirjoitti:

    Tunnistan tossa itteni todella paljon, puit hyvin sanoiksi tuon 🙂 .Itellä oli pitkään ongelma ja välillä vieläkin että käänsin mielen ehkä liiankin nopeasti posin puolelle vaikka miten vaikeita juttuja ois tullu vastaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.