Hae
Aino Mäkelä

Ei pelastusrengas, vaan suojakilpi

Kun keho muuttuu, mielen on usein vaikea pysyä perässä – ja joskus se voi jopa olle esteenä matkallamme. Siksi itsetutkiskelua onkin hyvä harrastaa säännöllisin väliajoin ja pohtia välillä niitäkin juttuja, jotka tuntuu täysin itsestäänselvyyksiltä – nimittäin sillon kun mieli on mukana muutoksessa, on lopputulos kaikista onnistunein.

Saatatte muistaa, kun aikalailla vuosi takaperin kerroin jutelleeni mun ystävän kanssa siitä miltä kylkiin kertyneet kilot on musta on tuntunut. Olin ollut aiemmin todella hoikassa ja rasvattomassa kunnossa, joten muutos entiseen oli ihan silminnähtävä.

Silloin mietin koko muutosta lähinnä terveyden ja fyysisyyden näkökulmasta. Silloin se oikeastaan olikin mulle merkki kropan toipumisesta ja sen tervehtymisestä, koska silloin yhdistin rasvattoman ja laihan olemuksen hyvin pitkälti hormoneiden toimimattomuuteen, minkä olin itselleni sen tavoittelussa aiheuttanut.

Oikeastaan jo viimeisen vuoden ajan mun kroppa on alkanut olemaan siinä kunnossa ja aineenvaihduntakin on herännyt horroksestaan, joten olisin niin halutessani voinut saada kroppani takaisin siihen pisteeseen missä se aikoinaan oli.. Mutta selkeästikkään en oo sitä tahtonut, ja aina välillä oonkin miettinyt miksen oo sitä tehnyt: onhan mulla sitä varten olemassa kaikki tieto, taito ja edellytykset.

Aino

Pitkään aikaan en oo enää tarttunut siihen ajatukseen sen kummemmin enkä muutenkaan ajatellut koko asiaa. Kunnes viime viikolla mun Facebook-seinällä tuli vastaan Suvituulin ihanan rohkeaa, silmiäavaavaa ja rehellistä pohdintaa aiheesta – sitä miksi keho oli kerännyt painoa, ja mikä positiivisen syy painon keräämiselle oli ollut.

Se herätti mut ajattelemaan painoa terveysnäkökulman ulkopuolelta, ja kilojen kertymistä muutenkin kuin aineenvaihdunnan jumiutumisen lopputulemana. Rupesin miettimään millainen suhde mulla on mun omiin kiloihini, omaan peilikuvaani. Tunnustan jo heti alkuun, että mun painonnousu on ollut myös lievää kapinointia mun entistä, kurinalaista identiteettiä vastaan. Pieni kapina niitä punnittuja aterioita ja jokaista mietittyä suupalaa sekä skipattuja juhlia kohtaan.

Halusin todistaa itselleni ettei se orjallinen tapa miten elin tehnyt mulle hyvää ja halusin opettaa itseni siitä ulos – keinolla millä hyvänsä. Siinä miten en silloin olisi kestänyt ylimääräisiä kiloja halusin nyt oppia rakastamaan niitä, ja ennenkaikkea itseäni niiden kanssa. Ja halutessani muutosta, mun oli oltava valmis muuttumaan.

Aino

Sillon kun mä aikoinani pudotin painoa ja treenasin itseni ”timmiksi” niin lähtökohtana kaiken taustalla oli se harhautunut ajatus siitä, että mun pitäis tehdä se jotta kelpaisin. Nyt vasta tajuan, että se oli pelkkää omaa tyytymättömyyttä itseeni mikä johtui siitä, että kuvittelin muiden odottavan mun olevan tietynlainen. Koko homma oli siis pohjimmiltaan tietynlaista hyväksynnän hakemista kovien ulkonäköpaineiden alla, vaikka tottakai sivutuotoksena mun elämään tuli myös paljon kaikkea muuta hyvää.

Kun mä sitten olin siinä timmissä kunnossa missä olin ajatellutkin haluavani olla, en ollutkaan mitenkään tyytyväisempi vaikka olin saanu sen mitä olin kuvitellut haluavani: ihmiset huomas mut. Oikeastaan ne huomas mun ulkonäön eikä mua, ihmistä sen pinnan alta.

Tai no.. pakko myöntää, että kun sitä oli elänyt lähestulkoon treenaamiselle ja syömiselle niin en oikein edes tiedä että olinko silloin mitenkään kiinnostava tyyppi: treenasin lähes aina vapaa-ajallani mikä yhdessä mun syömisten kans rytmitti mun elämän, minkä lisäksi tein töitä ja opiskelin. Keskityin itseeni, samalla laiminlyöden mun ihmissuhteita ja sosiaalista elämää.

Siihen ajanjaksoon liittyvät mielikuvat ei oo siis mulle mitenkään mieluisia, vaan lähinnä negatiivisia – ja nyt jälkeenpäin miettiessä on myönnettävä, että olisin voinut tehdä asiat paljon fiksumminkin. Oikeastaan mun kroppakin oli silloin tosi huonossa kunnossa ja etenkin vatsan reistailut veti mielen todella matalaksi. En osaa edes pukea sanoiksi kuinka paljon paremmin voin nyt entä silloin.

Aino

Suvituulin rohkaisemana tajusin, että mun kertyneet kilot ja paino taitaa olla mun alitajuntainen ”suoja” sitä kaikkea entistä vastaan. Ehkä mä pelkään, että jos hankkiutuisin niistä eroon voisin samalla hukata tän mun onnellisen todellisuuden missä saan nyt elää. Tajutessani tän myös huomaan kuinka hassu se ajatus on, sillä olenhan mä oppinut tuosta kokemuksesta niin paljon enkä antais itselleni käydä enää samoin!

Nää kilot on opettanut mulle jotain tärkeää. Oon oppinut rakastamaan itteäni just tälläisenä kun mä oon: ihmisenä, ei ulkokuorena tai painokiloina – nimittäin oon paljon enemmän kuin pelkkää pintaa. Oon fiksu, hauska, kekseliäs ja innokas nuori nainen jolle koko maailma on auki! Miksi siis sulkisin itseni pieneen kuplaan?

Ne ihmiset jotka arvottaa mut sen perusteella miltä mä näytän ei todellakaan oo sellaisia kenen kanssa haluaisin jakaa mun elämän, ilot ja surut. Yksikään mun läheisistä ei oo koskaan antanut mun ymmärtää etten olis tarpeeksi hyvä, etten kelpais. Kukaan ei oo kommentoinut mun vatsamakkaroita tai todennut mun takapuolen olevan lättänä. Musta jopa tuntuu, että mun tyypit tykkää ja arvostaa mua jopa enemmän sen takia miten aidosti oon sinut itteni kanssa, ja miten oon rehellisesti ylpeä itsestäni ilman mitään peittelyä tai pinnan siloittelua. Se miten oon oppinut rakastamaan itseäni, on opettanut mua myös rakastamaan muita.

Aino

Elämä on ainaista muutosta, eikä se oo mitenkään meidän hallittavissa. Etenkin ulkonäkö on sellainen tekijä, joka muuttaa jatkuvasti muotoaan. Siihen keskittymisen sijaan on paljon tärkeämpää se miten kohtelet itseäs ja muita, se että oot tyytyväinen omiin valintoihisi ja voit hyvin, koet olevas energinen ja viihdyt omissa nahoissasi.

Lempeys itseään kohtaan on ehkä parasta, mitä oon tähän ikävuoteen mennessä oppinut. Oon rennompi enkä enää kiellä itseltäni asioista, eikä yksi väliin jäänyt treeni onnistu kaatamaan maailmaa – paljon mielummin vietän sen ajan läheisten kanssa jos musta yhtään tuntuu siltä.

Kaikista vähiten mä haluan miellyttää sellaisia ihmisiä, jotka arvottaa ihmisiä ulkonäön mukaan. Mä nimittäin en oo pelkkä ulkokuori. Ja mä haluan että ihmiset näkee musta pintaa syvemmälle ja oppii tykkäämään musta itsestäni – sillä uskokaa tai älkää, mä oon aika hyvä tyyppi vaikka itse sanonkin 🙂

AinoKuvat: Anni

Nyt ku oon sisäistäny oman suhteeni mun kiloihin mä pystyn nyt varmasti päästämään niistä myös irti niin halutessani. Monesti sitä alitajuntaisesti, ihan tiedostamattaan, pitääkin niistä kiinni juuri turvana. Ny kun osaan nauttia elämästä ja elää sitä täysillä painoindeksistä ja rasvaprosentista huolimatta, ilman pelkoa siitä että menneisyys alkais toistamaan itseään, mulla ei oo enää mitään hätää enkä tarvi enää niiden tuomaa turvaa.

Meidän mieli on todella vahva ja se voi pidätellä meitä monessakin suhteessa, ilman että edes itse tajutaan sitä. Avoimella suhtautumisella voi kuitenkaan oppia itsestään paljon ja jopa yllättäviäkin asioita – mikä taas avaa ovia kohti uusia seikkailuja!

Nyt kun oon päässyt yhdistä kahleista irti, voin taas viedä itseni juuri sinne minne ikinä tahdonkaan – ja samalla nauttia matkasta täysillä.

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

28 kommenttia

  1. Maikki kirjoitti:

    Mieletön kirjoitus!!?? minulla juuri samat pohdinnat menossa tai minä olen vasta siellä että terveys laitettava edelle ja hyväksyttävä että nykyään olen tämän kokoinen ja näköinen eikä ole vaihtoehtoja olla ulkoisesti sitä mitä haluaisin. Välillä minun on vielä vaikeaa hyväksyä se mutta mikään ei ole terveyttä tärkeämpää ja tiedän onneksi olevani hyvä ja arvokas ihminen ulkonäöstä riippumatta. Tiedän myös olevani entistä parempi ihminen kun menen terveys edellä ja huolehdin itsestäni. kroppani ei vielä toimi normaalisti ja pelottavaa tämä on mutta ainakin olen oppinut että ulkonäöllisiin ja pinnallisiin asioihin keskittyminen ei kanna pitkälle ja elämä kulkee ohi. Elämästä pitää nauttia nyt juuri sellaisena kun se on meille annettu. Kuinka ihmeellinen maailma onkaan kunhan nauttii siitä eikä sulkeudu omaan ympyrään. Toivottavasti minäkin saan joskus itseni lopullisesti kuntoon ja vaikka en koskaan tule näyttämään mallilta nautin elämästä täysillä! Timmiä kroppaa kun ei tarvii siihen että voi olla hauskaa?? haleja ihana ja upea Aino ja rakasta itseäsi! Se on paras lahja jonka voit itsellesi ja läheisillesi antaa?? sitä paitsi olet hirmuisen kaunis!! Niin sisältä kuin ulkoakin.

    • Aino kirjoitti:

      Oi, ihana Maikki!! <3 Juuri näin, JUURI näin 🙂 Ei elämässä kannata kuluttaa turhaa aikaa murehtimiseen "entä jos" tai jättää asioita hölmöistä syistä tekemättä – ihana kuulla, että säkin oot löytänyt sen nautinnon elämästä sillä se on ihan parasta 🙂 Ja kiitos ihanista sanoista, ne lämmitti tosi paljon mieltä <3

  2. r kirjoitti:

    WORD ! Aino, tää oli todella, todella puhutteleva kirjoitus. Puit ajatuksesi loistavasti tekstiksi ja viisaiksi sanoiksi – kiitos siitä! Tässä ajatustavassa ja elämänopissa monelle, ml. allekirjoittaneelle, tavoitetta. Kovin kamppailu käydään aina oman pään sisällä.

  3. Roosa kirjoitti:

    Mulla on pään sisällä just samankaltaista kamppailua kuin sulla aikoinaan. Se, että avasit sun omia kokemuksia antoi mulle, itsestään ajoittain hyvin epävarmalle, mutta myös itsevarmalle, nuorelle lukiolaistytölle ajatusta purtavaksi. Kiitos, kiitos, kiitos!

    Oon itsekin tajunnut ajan myötä keskittyneeni aivan liikaa ulkonäkööni ja pitänyt sitä ikään kuin ”käyntikorttina”. Viimeisen vuoden aikana oon päästänyt irti mua vahingoittaneista ihmissuhteista ja oppinut rakastamaan itseäni sisäisesti ja ulkoisesti (tämä on vielä myös työn alla). Vielä on matkaa siihen, että uskallan näyttää sen myös muille. Olen pienestä pitäen sairastanut alopeciaa eli pälvikaljua, joka on vienyt lähes kaikki hiukseni, ripset ja kulmakarvat, ihokarvoista puhumattakaan. Tilanne alopecian suhteen on mennyt parempaan suuntaan siitä lähtien, kun pieni ajatusmaailman muutos pääni sisällä tapahtui. Mustavalkoinen kuva terveydestä liikunnan, ravinnon, unen ja sosiaalisien tapahtumien kokonaisuutena värittyi henkisellä hyvinvoinnilla ja itsensä hyväksymisellä. Ennen kaikkea aito onnellisuus (, joka hetkittäin tuntuu piilottelevan pensaan takana) ja elämän tunteiden kirjavuus, on tullut jäädäkseen. 🙂 Ihanaa syksyä sulle!

    Roosa

    • Aino kirjoitti:

      Voi miten ihana kuulla, kiitos itselles kommentista! Ja ihan parasta, että oot jo matkalla sitä kaikkea kohti – hiljaa hyvä tulee, usko mua 🙂 Varmasti uskallat näyttää pian sen kaiken muillekkin, sen verran fiksusti ja kauniisti kirjoitat itsestäsi 🙂 Ihanaa syksyä myös sulle ja ihanaa ”matkaa” eteenpäin! <3

  4. Suivi kirjoitti:

    <3

  5. Anna/annahuhtilainen.com kirjoitti:

    Ei riitä sanat kertomaan, miten mahtava postaus tää oli. Meidän ehdottomasti pitäis joku kerta päästä ja ehtiä puhumaan tästä teemasta enemmän. Jakamaan kokemuksiamme ja tämänhetkisiä fiiliksiämme.

    Aino oot niin paras! <3

    • Aino kirjoitti:

      Rakas! Kiitos, sun sanat merkkaa paljon ja oon ehdottoman samaa mieltä sun kans siitä että meidän pitäis päästä jutteleen kasvokkain näistä asioista. Ois varmasti paljon annettavaa toisillemme <3

      PS. Kiitos samoin ihanainen! <3

  6. Johanna kirjoitti:

    Aivan upea teksti, kiitos ihana Aino! <3 Itselläni menossa vielä se vaihe, että pitäisi uskaltaa ja kohdata se, että kehon on suurennuttava jotta elämä olisi ihanaa ja saisi oman persoonan näkyväksi ilman mustaa verhoa siinä edessä. Kropan muuttuminen pelottaa. Pelottaa liikaa, vaikka tietoisesti tajuaa, että kun uskaltaa ottaa askeleen parempaan, tulee elämästäkin ihanaa ja itseään oppii varmasti rakastamaan. Tässä tilanteessa ei kuitenkaan ole koskaan tyytyväinen, oli keho miten pieni tahansa. Mikään ei riitä. Tekstisi sai ajatukset taas hieman heräämään. Ehkä minäkin joskus uskallan ottaa askeleen kohti tervettä elämää, rakastaa itseäni sellaisena kuin olen ja annan itseni takaisin ystäville, perheelle ja nautin jälleen elämän jokaisesta pienestäkin hetkestä <3.
    Kiitos tästä tekstistä.

    • Aino kirjoitti:

      Kiitos Johanna kommentista! <3 Mä muistan, kun itse elin samassa vaiheessa. Tiedostin tilanteen, mutta mulla pelotti tehdä asialle mitään – olin tiukalla kontrollilla päässyt tiettyyn pisteeseen, joten ajatus sen kontrollin "luovuttamisesta" pelotti. En oikein tiennyt, mitä tapahtuisi kun antautuisin elämän vietäväksi ja antaisin kropan itse korjata itsensä.

      Kun vihdoin uskalsin tehdä sen, niin kaikessa pelottavuudessaan se oli kuitenkin ihan mahtavaa! Oli ihana päästää irti siitä kontrollista, ja jatkuvasta vertailusta mikä sai aikaan juuri sitä tyytymättömyyden tunnetta. Kaikki tää kuitenkin lähtee sisältäpäin, joten on ihanaa että oot tajunnut jo noin paljon tärkeitä juttuja – musta tuntuu, että tarvit enää vain pienen "töytäisyn" niin pääset asiassa seuraavan askeleen eteenpäin 🙂

  7. Salla kirjoitti:

    Wau! Tosi tärkeä ja ajatuksia herättävä postaus. Oon lukenu siun blogia nyt muutaman kuukauden ja hurahtanut kaikkiin ihaniin ja terveellisiin resepteihin? Eise ulkonäkö kerro kaikkea. Miun mielestä syöt paljon terveellisemmin kuin moni muu ja monen muun olis syytä ottaa mallia. Jatka samaan malliin ja paljon tsemppiä pudotatpa tulevaisuudessa painoa tai et. Muuten miua kiinnostas et millasia ongelmia siulla oli sillon vatsan kanssa, kun elit ns. Vain treenille ja syömiselle?

    • Aino kirjoitti:

      Salla, kiitos ihanasta kommentista! 🙂 Ja tosi kiva kuulla, että oot viihtynyt mun juttujen parissa.

      Ja hei hyvä kysymys! En oo varmaan koskaan kirjoittanut siitä varsinaista postausta, ja sen voisin kyllä tehdäkkin joku päivä. Mut sanotaanko näin, että mulla oli tosi pahoja imeytymisongelmia, suolistossa oli tosi paha hiivatulehdus päällä eikä mun vatsalaukussa ollut tarpeeksi suolahappoa. Noi kaikki on sellaisia juttuja, jotka monesti juurikin stressi/kova rasitus saa aikaan + yhdistettynä ruokavalioon, joka ei välttämättä tue parhaalla mahdollisella tavalla kehon hyvinvointia (vaikka treenaamiselle se saattaakin olla yks parhaista 😉 ).

  8. Jennikki kirjoitti:

    Olen sinulle kateellinen, ja toivon olevani joskus yhtä itsevarma itseni suhteen.

    Olen sairastanut syömishäiriön, ja ennenkuin täysin siitä toivuin tulin odotetusti raskaaksi ja synnytin kauniin, ihanan tyttäreni. Itseni hyväksyminen on ollut minulle vaikeaa, raskausaika oli yhtä helvettiä leviävän kehon ja lisääntyvien raskausarpien myötä. Eikä ne muutokset loppuneet synnytyksen jälkeenkään, ei tietenkään. Nyt kun tuosta on kulunut jo vuosi, vertaan itseäni taas siihen aikaan, miltä näytin kun treenasin 10 h viikossa ja söin aivan liian vähän ja aivan väärin. En vain pääse eroon siitä ajatuksesta, että nykyinen kehoni olisi riittävä näin, vaan haaveilen timmimmästä vatsasta ja reisistä, sekä pyöreimmistä rinnoista ja takanuksesta jatkuvasti. Haluaisin poistaa kaikki arpeni. Haluaisin koko ajan olla jotain muuta kuin mitä olen, ja minua kauhistuttaa ajatella, mikä mahdollisuus on että pieni tyttäreni katsoo itseään joku päivä tällä samalla tavalla. En halua tämän perinnön jatkuvan enää yhtään sukupolvea eteenpäin, mutta keinot katkaista tämä negatiivinen kierre ovat taas hukassa.

    • Aino kirjoitti:

      Hei Jennikki! Ja kiitos rohkeasta kommentista. Olen itsekin kokenut samankaltaisia ajatuksia omasta riittämättömyydestä verratessani itseäni ”aikaisempaan” itseeni, tai mikä pahinta – muihin ihmisiin. Omalla kohdallani eniten ehkä on auttaneet erilaiset itsetutkiskeluun opastavat verkkokurssit, valmennukset sekä podcastit joita oon kuunnellut, sillä niiden avulla oon päässyt jyvälle ns. oikeanlaisesta ajatusmaailmasta itsensä hyväksymiseen. Suosittelen aina myös kaikille Virolaisten kirjaa ”Mielen voima”, joka on todella hyvin kirjoitettu ja erittäin silmiäavaava. Pelkkä lukeminen ja kuuntelu, sekä inspiraation hakeminen ulkopuolelta ei tietenkään oo riittänyt, vaan sen lisäksi oon alkanut tekemään tietoisesti ns. itsekehumisharjoituksia joita aloin harjoittamaan sen sijaan, että olisin seisonut peilin edessä ja miettinyt mihin kaikkeen en ole tyytyväinen vaan teinkin asian täysin päinvastoin.

      Mä toivon, että saat katkaistua negatiivisen kierteen ja opetettua positiivista kehonkuvaa myös eteenpäin tyttärellesi <3

  9. Sanni kirjoitti:

    En kerennyt aiemmin kommentoimaan tätä tekstiä, mutta nyt: Kiitos. Ihanaa, kun kirjoitit.

    Mä oon kans paljon harrastanut itsetutkiskelua, enkä voi myöntää olevani vieläkään sinut lisäkilojeni kanssa. Kun joskus on ollut tosi hoikassa kunnossa, ei pää oo vieläkään mukana tässä muutoksessa, jonka kroppa on käynyt läpi viimeisen 3-6 vuoden aikana. Vaikka tiedän, että nykyinen suhtautuminen ruokaan (ja osittain myös treeniin) on paljon terveempi mitä nuorempana, ei se saa mua rakastamaan näitä rasvakiloja, mitä kropasta löytyy.

    Välillä tunnen katkeruutta sitä kohtaan, että mun kropan aineenvaihdunta on mennyt aikanaan jumiin ja ajanut mut tähän tilanteeseen. Välillä tunnen katkeruutta sitä kohtaan, että muiden on helppo pysyä hoikkana ja timmissä kunnossa. Välillä tunnen katkeruutta siitä, että maailmassa on niin kapeat ja mahdottomat kauneusihanteet. Ja välillä oon vihanen itelleni, että annan tän kaiken vaikuttaa mun elämään, ajatuksiin ja mielialaan.

    ”Kaikista vähiten mä haluan miellyttää sellaisia ihmisiä, jotka arvottaa ihmisiä ulkonäön mukaan. Mä nimittäin en oo pelkkä ulkokuori. Ja mä haluan että ihmiset näkee musta pintaa syvemmälle ja oppii tykkäämään musta itsestäni – sillä uskokaa tai älkää, mä oon aika hyvä tyyppi vaikka itse sanonkin” Mutta välillä (hyvinä päivinä) tää myös kiteyttää täydellisesti mun ajatukset. Huonoina päivinä sen sijaan meinaan ajautua ajatuskierteeseen, että en oo rakastettava tän kokoisena ja näköisenä. Ihan älytöntä. Hölmöä. Turhaa.

    Mutta mulla on vielä kasvukipuja tän asian kanssa. Pitkän matkan oon tullut tähän asti ja toivon, että joku päivä oon täysin sinut kroppani kanssa. Tää teksti oli kaunis, ihana ja inspiroiva. Musta tuntuu muutenkin, että ollaan käyty kropan kanssa samoja juttuja läpi ja vaikket tunnekaan mua, niin mä tykkään seurata sun juttuja ja vaiheita, koska pystyn samaistumaan niihin täydellisesti ja allekirjoittamaan myös monet elämään liittyvät ajatukset ja aatteet. 🙂

    Ihanaa syksyä Aino! <3

    • Aino kirjoitti:

      Moi, ja kiitos kommentista <3 Mä tiedän, miltä susta tuntuu. Mä itse painiskelin juuri noiden samojen ajatusten kanssa itsekin, ja koin varsinkin sen jotenkin todella ahdistavaksi etten mahtanut asialle mitään. Juminen aineenvaihdunta kun on niin pirullinen ongelma, ettei siitä selviä kuin ajan ja määrätietoisuuden kanssa – tosin tietysti ensin asia pitää tiedostaa, jotta sille voi tehdä mitään.

      Kasvukivut on normaaleja, ja ennenkaikkea tärkeitä. Ne opettaa meitä suhtautumaan itseemme aivan uudella tapaa. On ihanaa, että huomaat omien negatiivisten ajatustes olevan turhia ja hölmöjä! Sillä sitä ne on. Mä uskon vahvasti, että tuut vielä olemaan sinut kroppasi kanssa – aivan varmasti <3

      Ihanaa syksyä myös sulle ja kiitos kauniista sanoista! Tosi kiva, jos sieltä ruudun toiselta puolen löytyy "sielun sisko" 🙂 <3

  10. Henna kirjoitti:

    Aivan mahtava kirjoitus! Herättää ajatuksia ja tää jos mikä saa mut ihailemaan sua entistä enemmän. Oon ihan hurahtanut Sun blogiin ja nyt nousee kunnioitus entisestään. Tällaisen kirjoittaminen vaatii paljon uskallusta ja aivan huippua että uskalisit sen tehdä! Tästä on varmasti apua monolle jotka painii samojen asioiden kanssa. Kiitos mahtavasta kirjoituksesta❤

    • Aino kirjoitti:

      Voi Henna, kiitos ihanasta kommentista! Mä ihan liikutuin tätä lukiessani, koska toi merkitsee mulle niin paljon – ja toivon tosiaan, että näistä mun jutuista ois iloa ja apua näiden asioiden kanssa painiville 🙂 Kiitos vielä kerran <3

  11. Lissuuu kirjoitti:

    Kertakaikkiaan kaunis ja todela hyvä kirjoitus! ♡ Pistää todella miettimään näitä asioita.. Ihana olet !! <3

  12. Laura kirjoitti:

    Voi muru❤️ Ihana teksti.
    Sä oot upea ja musta se on sussa yks parhaista puolista, että tiedostat sen itekkin ja oot niin itsevarma ja menevä tyyppi. Ihana nähdä viikonloppuna, en malta oottaa? Pusuja sun päivään!

    • Aino kirjoitti:

      Kiitos rakas <3 Sä oot kans upea, toivottavasti tiedät sen! Alkaa olla jo kova ikävä, toivottavasti nähtäis pian 🙂 <3

  13. Eve kirjoitti:

    Ihan mahtava kirjoitus.
    Olen ajoittain törmännyt blogiisi, mutta jollain tavalla koin jotkut jutut hieman vieraiksi. Kenties se oli sitä, että itse koin ristiriitaista vetoa koviin treeneihin ja tarkkoihin ruokailuihin samalla, kun yritin pitää loitolla vanhat syömishäiriöajatukset.
    Nyt olen saanut ”terveen paperit”, ja olenkin nykyisestä normaalipainosta päättänyt itse lähteä kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos painoa olisi enemmän. Kroppa ei nimittäin toimi kunnolla. Periaatteessa on mennyt hyvin, ja juuri tuon ”fyysisesti terveellistä”-ajatusten kanssa. Mut tärkeää olisi myös saada pääkoppakin hyväksymään tilanteen ja oman itseni.

    Nää on myös niin tärkeitä juttuja blogimaailmassa. Piristävää vaihtelua kaikkeen rasvattomaan, yliterveelliseen ruokailuun, pelkkään treenielämään ja lihasten kehittämiseen keskittyviin kirjoituksiin. Elämä on niin paljon muutakin!
    Saman asian olen huomannut, kuin sinäkin: uskon olevani paljon kivempi ja rennompi, kun olen syönyt enemmän ja antanut painoa tulla lisää. 🙂

    Iloa elämääsi! 🙂

    • Aino kirjoitti:

      Kiitos Eve! Ja kiitos muutenkin kommentistasi – ymmärrän täysin mitä ajat takaa 🙂 Musta on ihanaa, että oot oivaltanut mielen tärkeyden, ja uskon että tuut kokemaan sen voiman ihan uudella tapaa! Varmasti tuut saamaan kroppasi vielä toimimaan, sillä musta tuntuu että oot hyvässä matkassa kohti oikeaa suuntaa.

      Mäkin koen, että näistä jutuista on tärkeä kirjoittaa ja antaa vähän toisenlaista perspektiiviä elämään – varsinkin juuri siksi, että olen itse myös kirjoittanut juurikin tuollaisista asioista ja tiedän kuinka herkästi ne vaikuttaa ihmismieleen (vaikkei aina sitä ihan suoranaisesti ite hoksattaiskaan).

      Iloa myös sulle, ja rentoa sekä hauskaa alkutalvea! <3

  14. Vierailija kirjoitti:

    Mielettömän loistava kirjoitus! Varmaan paras ikinä, mitä oon lukenu ??

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *