Onko mulla oikeus väsyä?
10
Olin alkusyksystä työkeikalla ja sen lomassa ajauduin juttelemaan erään naisen kanssa reishin vaikutuksista. Kyseessähän on siis rentouttava lääkinnällinen sieni, josta sain itse aikoinani suuren avun kärsiessäni stressin ja väsymyksen kourissa.
Kertoessani tästä omasta kokemuksestani sain alentuvan katseen ja vähättelevän vastauksen: ”Eihän noin nuori voi olla väsynyt tai stressaantunut.”
Tyrmistyin. Ihan niinkuin väsyminen olisi jotenkin vanhempien oikeus, niiden työelämässä raatavien uraohjuksien. Mutta miten me nuoret sitten muka erotaan heistä? Ehkä sillä, että useat meistä tekee jopa enemmän entä meitä vanhemmat ihmiset. Meiltä odotetaan, että me jaksetaan tehdä enemmän asioita kiltisti mukisematta ja siitä yhtään väsymättä.
Ja siis se väsyminenhän ei tule kysymykseenkään. Sehän olis täysin heikkojen hommaa! Ja heikothan ei tässä maailmassa pärjää. Nuorilta odotetaan tarmokasta opiskelua ja samalla pitäis myös elättää itsensä, saada työkokemusta ja luoda suhteita tulevaisuutta varten. Pitää olla vahva ja pärjätä itse.
Siinä on ehkä ne kaksi ydinajatusta, jotka on pyöriny mun päässä tuon kohtaamisen jälkeen. Kun mä itse poltin väsyneenä itseäni loppuun mä opiskelin, kirjoitin kirjaa, tein kolmea eri työtä ja päälle vielä pienempiä projekteja. Unohtamatta treenaamista, sillä tottakai on tärkeää pitää itsestään hyvää huolta, ja sosiaalisia suhteita sillä ystävät (ja kontaktit..) on tärkeitä. Mä tykkäsin niin paljon kaikesta mitä tein ettei mikään tuntunut ”työltä”, joten en myöskään osannut kaivata lepoa.
Kuka kehtaa väittää, ettei tuollaisesta voi väsyä? Kun mietin sitä tilannetta tällä hetkellä voin vaan ihmettellä, miten ihmeessä mä onnistuin pitämään sen koko palapelin kasassa ja tunnustan, että se vaati aikamoista tauluttamista ja paljon uhrauksia. Mä myös tiedän, että jos olisin pysähtynyt hetkeksikkään koko tilanne olis levinnyt täysin hallitsemattomasti mun käsiin.
On totta, että mulla ei ole lapsia tai muiden elämä kontolla, eikä kodista oo tipahtanut katto niskaan tai putkiremontti odota nurkan takana.. Mutta se ei siltikään tee minun elämästä, mun tunteista tai mun jaksamisesta yhtään sen vähempiarvoista.
Mun pelastukseksi mulla onneksi murtui jalka ja mun oli pakko hidastaa tahtia, mikä opetti mua priorisoimaan asioita. Mutta se ei silti poista sitä faktaa, että mä koen edelleen olevani tietynlaisessa ”uraputkessa”. Mä haluaisin suostua jokaiseen projektiin ja olla mukana kaikessa mahdollisessa uudessa ja kiehtovassa, sillä musta tuntuu että jos en oo niin mä tipahdan kärryiltä. Olen miettinyt lähteväni vuodeksi ulkomaille, mutta en uskalla sillä mua pelottaa ettei mulla olis enää elämää mihin palata – että mun juna ois jo mennyt tän pysäkin ohi.
Ja mä oon ihan varma, että en oo ainut joka ajattelee näin. Josta tuntuu, että silloin on taottava kun rauta on kuuma. Joka intohimoisesti jahtaa unelmiaan ja toteuttaa itseään antaen kaikkensa, eikä uskalla pysähtyä sillä kukaan muukaan ei tee niitä asioita meidän puolesta – ja jos niitä ei tee nyt, niin milloin sitten? Ja joka tekee niitä asioita joita rakastaa niin vahvalla intohimolla, että meinaa polttaa kynttilänsä loppuun.
Musta on tosi ihanaa, että meillä on mahdollisuus toteuttaa itseämme ja luoda uraa ”tyhjästä” – omista intohimoistamme ja visioistamme, totuttujen normien ulkopuolelta. Se on ihan älyttömän inspiroivaa!
Mutta samalla mua myös pelottaa, kuinka helposti se tekee meistä urakeskeisiä. Reissatessani maailmalla mä oon elänyt ihmisten seassa, jotka vaan tekee jotain töitä elääkseen – eivätkä elä tehdäkseen työtä, mikä tuntuu olevan vähän turhan yleistä täällä meillä – ja mä jotenkin aina vähän kadehdin sitä heidän asennetta sen suhteen.
Vaikka toki sen lisäksi meillä on moni muukin asia toisin, ja paljon paremmin, kuin heillä..
Oli sitten nuori tai vanha, niin itsensä on helppo väsyttää. Se ei katso ikää eikä sukupuolta. Siinä tilanteessa on rohkeutta myöntää olevansa heikko ja sanoa, että nyt riitti. Vetää hetkeksi viltti korviin tai painua Lapin erämaahan hengittämään raikasta ilmaa.
Koska jos ei osaa ottaa etäisyyttä ja antaa itselleen tilaa voi yhtäkkiä huomata, ettei se asia mitä rakasti tee enää onnelliseksi, vaan saa lähinnä aikaan ahdistusta. Myös inspiraatio kuolee, jos ei missään vaiheessa anna itselleen uusia virikkeitä tai näkökulmia asioihin, vaan pysyy tiukasti sen oman boksinsa sisällä – silloin myös se oma juttu voi alkaa tuntumaan ihan p*skalta. Siksi me tarvitaankin vastapainoksi kaikkea muuta.
Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa
Todella hienosti pohdit tuota asiaa, voin samaistua moneen kohtaan! Vauhtisokeus iskee helposti.
Kiitos Elina! Ja jep, se on totta. Tän kirjoituksen jälkeen tein vielä pari hyvää oivallusta aiheeseen liittyen ja juuri tuohon ”vauhtisokeuteen”, mutta siihen pitää paneutua ihan kokonaan oman postauksensa verran.. 😛
Kirjoitat juuri siitä aiheesta, joka on viime aikoina poltellen minunkin mieltäni! Ihanaa kuulla, etten ole yksin ajatusteni kanssa.
Sitä jotenkin ajatutuu niin helposti ajattelemaan, että kun pitää elää tässä hetkessä, niin sitten eletään eikä meinata. Se ura pitää luoda nyt, niihin projekteihin on tartuttava heti ja verkostoa on luotava joka hetki ja kaikkialla. Ihan kuin tulevaisuudessa ei olisi mahdollisuuksia ja aikaa. Ihan kuin se juna jättäisi.
Voisimmeko me hätäilijät tuudittautua siihen ajatukseen, että kyllä tekevälle töitä löytyy? Keskittyisimme tekemään yhden tai kaksi asiaa kunnolla, loisiminen itsestämme hyvän kuvan, jäisimme mieleen ja sitten, kun seuraavan kerran on polun risteyskohdassa, meidät muistettaisiin. Uskoisimme siihen, että asioilla on tapana järjestyä.
Kiva kuulla, että muutkin pohdiskelee näiden asioiden kanssa! Vertaistuki on aina lohduttavaa 🙂 Ja toi on niin totta. Siinä iskee ikäänkuin suuruudenhulluus.. Ja jo hetken tekemättömyys helposti tuskastuttaa…
Mä haluaisin uskoa myös tuohon samaan ajatukseen! Ja se varmasti on ihan totta. Kun tekee hommansa kunnolla niin se kyllä huomataan ja se myös palkitaan 🙂 Tässäkin suhteessa pitäis muistaa kaks aika tunnettua lausahdusta: ”less is more” ja ”määrä korvaa laadun” 😛
Hyvä teksti! Ihmiset jaksavat eri verran asioita, toinen väsyy helpommin kuin toinen. Itse jaksan aika paljon kaikkea jos saan itse päättää aikataulut ja tykkään siitä mitä teen. Jos taas joutuu tekemään inhottavia asioita, niin sellaiseen väsyy helpommin. Mielialakin vaikuttaa niin paljon.
Jep, tuo on ihan totta! Mieleisiä asioita tosiaan jaksaa paahtaa menemään, mutta mä kyllä väsähdän siihen paahtumiseen jos en muista levätä välissä tai ottaa itselleni aikaa 🙂 Ne vähän epämiellyttävät jutut yleensä hoidan aina heti alta pois, sillä oon hoksannut että niin pääsen niistä helpoiten eroon.. hah! 😀
Muhun osui tuo mitä sanoit, että kadehdit niiden ihmisten asennetta, jotka vain tekee työtä elääkseen eikä päinvastoin. Mä olen itsekin miettinyt sitä paljon viime aikoina. Jotenkin tuntuu että joka suunnalta tulee sellaista viestiä, että elämä olisi jotenkin ihanteellista, jos olisi unelmaduuni joka olisi kanava toteuttaa omia intohimojaan.
Mä olen nyt itse elänyt n. 7 vuotta sellaisessa ”välitilassa”; teen duunia joka missään nimessä ei ole se oma juttu, pelkkä tilapäinen ratkaisu kunnes löydän oman intohimoni ja unelmani. Olen kuitenkin yhtä hukassa kuin nykyisen urani alkuvaiheessa, ei kerta kaikkiaan mitään hajua siitä mitä oikeasti haluaisin elämälläni tehdä. Koen silti olevani jollain tapaa etuoikeutettu, sillä viihdyn työpaikassani todella hyvin, saan tehdä duunia ihanien ihmisten kanssa ja jollain tapaa – vaikka itse työ raskasta onkin – saan siitä enemmän energiaa ja hyvää mieltä kuin mitä se ottaa. Ja tienaan elantoni.
Niin, sitä olen vain alkanut miettiä, olisinko sittenkin onnellisempi jos lakkaisin tavoittelemasta ”parempaa tulevaisuutta” ja tyytyisi yksinkertaisempaan elämään. Ettei mun tarvitsisi olla mitään erityistä. Riittäisi kun tekisi duunit, antaisi parhaansa ja käyttäisi vapaa-ajan loputtoman miettimisen sijaan elämiseen.
Just näin..! Ihanaa, että oot tyytyväinen tilanteeseesi ja se on musta tärkeintä. Ja itseasiassa tuo ajatus tuosta yksinkertaisuudesta kuulostaa todella hyvälle – mä uskon, että se varmasti ois todella antoisaa 🙂 Ja kun lopettaa sen miettimisen niin voi hyvinkin mieli avartua ja hoksata ihan sellasia juttuja, jotka on ollu ns. liian lähettä niitä huomatakseen 😛
Minä olen nuori, teen ”vain” 70% työaikaa, mulla ei oo lapsia ja minä olen ollut tämän syksyn hyvin syvästi uupunut ja väsynyt ja erittäin pitkään ollut stressitilassa. Ei se vaadi edes sitä uraputkea ja opiskelua kombona, vaan osa-aikaisessa työssä ja hyvässä elämäntilanteessa voi myös kokea niitä tunteita. Olla hyvin väsynyt. Ja erittäin stressinä.
Kyllä..! Se on ihan totta. Oon tän postauksen myötä saanut paljon viestejä ja on syntynyt hyviä keskusteluja, minkä myöten oon ite tajunnut ettei se väsymys oikeastaan ”vaadi mitään” tullakseen. Kovasti tsemppiä ja jaksamisia sulle! 🙂