Hae
Aino Mäkelä

Häpeästä rakkauteen

Tänä keväänä oon tietoisesti suunannnut oman katseeni yhä enemmän itseeni. Syventänyt suhdetta itseeni ja ennenkaikkea omiin tunteisiini, sekä siihen mitä ne yrittävät minulle kertoa ja voi, kuinka paljon mä oonkaan oppinut!

Oon aina tuntenut paljon enkä ole koskaan osannut kätkeä muilta, miltä musta tuntuu. Olen kyllä yrittänyt ja esittänyt kaiken olevan kivasti, mutta todellisuus ei silti oo jäänyt keneltäkään huomaamatta: tukahdutetut tunteet ja epävarmuus on velloneet mun sisällä, aiheuttaneet mulle entistä epävarmemman ja ahdistuneen olon minkä jälkeen tarpeeksi kauan muhittuaan purkautuneet sata kertaa suurempina ja täysin hallitsemattomasti ulos.

En kyennyt hillitsemään itseäni. Tunteiden heitellessä nollasta sataan aiheutin hämmennystä ja epäluuloa myös ympärilläni, sillä kukaan ei koskaan voinut tietää varmasti tarkoitanko oikeasti sitä mitä sanon – tai vaikka tarkoittaisin, niin pitäisikö se kutinsa vielä viiden minuutin kuluttua.

Näistä ajoista on onneksi aikaa, enkä onneksi edes muista milloin viimeksi oisin yllättänyt itsenikin moisilla purkauksilla. Siitä kaikesta ulos oppiminen vei aikaa. Aluksi se oli vaikeampaa, mutta mitä rehellisempi pystyin olemaan itselleni sitä helpommaksi se tuli. Räjähdyksien sijasta pystyn nykyään varmuudella ja rehellisesti sanomaan aikalailla suoraan miltä musta tuntuu – varsinkin jos jokin harmittaa- minkä vuoksi kipinä ei edes ennätä syttyä vaan se tukahtuu heti alkuunsa.

Siitä, että oon alkanut sulkemaan korvani ulkoisilta vaatimuksilta ja paineilta ja sen sijaan oppinut olemaan itselleni rehellinen on ollut iso apu.

Tänä keväänä kuitenkin oon vihdoin uskaltanut ottaa vielä isomman ja pelottavamman askeleen, ja tutustua mun tunteisiin perin pohjin. Oon oppinut, että ne on vain tunteita. Ne ei määritä mua, eikä ne ole pysyviä – ja mitä nopeammin annan niiden tulla ja päästän niistä irti, sitä elämyksellisempää mun arkeni on. Olen oppinut, että se nuoruuden tunnerikkaus elää mussa yhä ja edelleen saatan päivän aikana itkeä sekä ilosta että surusta – mutta enää se ei enteile kaaoksesta, vaan pikemminkin rauhasta.

Mä hallitsen mun tunteitani, eikä toisinpäin.

Iso apu tällä matkalla on ollut valovoimaisen Tara Langen ”Tikapuut rakkauteen” -verkkokurssi, joka on vienyt mut läpi elämän koko tunneskaalan askel askeleelta. Olen ollut kasvokkain mun tunteiden kanssa, myös niiden omien luurankojeni joita oon yrittänyt piilotella kaappiini koska oon pelännyt niitä tunteita mitä ne mussa aiheuttaa – ja oppinut, että vain päästämällä ne sieltä ulos voin olla niistä vapaa.

Vaikka asioista kuinka lukisi ja opetellisi ulkoa, niin tunteet on siitä hassu juttu ettei niiden kohdalla se kaava päde lainkaan. Ne vaatii enemmän: vaivannäköä, paneutumista, avautumista, kokemuksia, rohkeutta ja läsnäoloa.

Musta onkin vähän hassua, miten nykyään tuntuu että ihmiset ajattelevat olevansa onnellisia vain ollessaan siellä tikapuiden yläpäässä – rakkaudessa. Itseasiassa elin itsekkin ihan samassa kuplassa vielä jokin aikaa sitten! Mutta tosiasiassahan elämän ja kaiken olemisen rikkaus on piilee juurikin siinä, että pystytään kulkemaan kevyesti pitkin tikapuita ilman, että jumahdetaan ja jäädään vellomaan mihinkään tai määriteltäisiin itseämme niiden kautta.

Omalla kohdallani koin suuren oivalluksen tajutessani, että vaikka eläisin jollain elämän osa-alueella täydessä voimassani, rakkaudessa, ei se tarkoita ettenkö silti voisi olla jonkin muun asian kanssa aivan jossain muualla. Lamppu syttyi päähäni, kun uskalsin rehellisesti myöntää jumittaneeni rakkauselämän suhteen aivan liian kauan häpeän ja pelon rajamailla. Olen ollut sille niin sokea, sillä mä oon ollut yleisesti ihan äärettömän onnellinen ja ehkä myös juuri siksi – häpeän, häpeän pelon ja pelon vuoksi – oon tiedostamattani myös työntänyt niitä asioita syrjään.

Tunneherkkyyteni on siis muuttunut kaaoksesta voimavaraksi. En enää koe edes niitä nuoruudessa ahdistaneita tunteita pahoina tai huonoina, vaan näen niissäkin niiden tärkeän tehtävän tämän maailman kiertokulussa – kunhan vain en anna egolleni valtaa niiden ohjailuun.

Ja uskokaa tai älkää, oon jopa oppinut tykkäämään mun egosta! Tai ehkä ennemminkin naureskelemaan sille. Usein, jos mietin miksi mun päässä pyörii hassuja ajatuksia tai jos suunnittelen toimivani mielestäni omaan ajatusmalliini epänormaalilla tavalla huomaan sen johtuvan egosta, ja siitä kuinka se yrittää päästä mun pään sisään. Egon ajatukset on niitä, jotka ohjautuu ulkoapäin ja onnistuvat yleensä aiheuttamaan vain tyhjyyttä, kurjuutta ja ahdistusta. Mutta sitäkään ei kannata pelätä, vaan sillekkin on hyvä oppia olemaan rehellinen – yleensä se onnistuu parhaiten kysymällä itseltään ”miksi”.

En tiedä saitteko mun kirjoituksesta mitään tolkkua, mutta toivon kovasti että ymmärsitte edes jotain! Näitä asioita kun on välillä niin hankala selittää, vaan ne usein pitää kokea jotta ne pääsee kunnolla ihon alle. Sen vuoksi oonkin kiitollinen, että lähdin mun mielettömän maaliskuun kunniaksi mukaan Taran verkkokurssille ja otin kunnon otteen mun tunteistani. Jos haluat tehdä samaa, niin suosittelen tutustumaan – tää ei siis ole mikään maksettu mainos, vaan ostin kurssin ihan omilla pennosillani enkä olis voinut rahojani paremmin käyttää.

Kunhan vaan muistaa pitää mielensä avoinna, niin on mahdollisuus oppia nauttimaan elämästä sen mahtavimman voiman kautta.

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Yksi kommentti

  1. Helena kirjoitti:

    Ihan mielettömän hieno teksti. Itseasiassa kun tätä luin tuli tunteet pintaan ja muutamat kyyneeetkin päästin. Se oli kuin olisi lukenut omia ajatuksia toisen kirjottamana. Itsellä kun ei tuota kirjottamisen lahjaa ole, sinulla se todella on. Ja hei mä ymmärsin täysin mitä ajatuksilla hait.

    Mulla ehkä tunteet vielä toisinaan vie mua, vaikka aika hyvin niitä olen oppinut käsittelemään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *