Hae
Aino Mäkelä

Onnellista olemista

Mitä jos mä pysähdyn? Lakkaankin surraamasta jatkuvasti ympäriinsä ikiliikkujan lailla? Mitä sitten tapahtuu?

Kyllähän mä tiesin mitä sitten tapahtuisi. Mulla olis aikaa olla rauhassa, olla oma itseni, ihan rauhassa ja ajan kanssa. Mua vaan taisi ehkä vähän pelottaa mahdollisuus, etten tykkäisi siitä ihmisestä kenet mä vihdoin pääsisin kohtaamaan. Mitäs jos se onkin tosi raivostuttava ja tykkää ihan eri jutuista mistä mä haluaisin sen tykkäävän?

Se pelko oli kuitenkin voitettava sillä ollessani täysin rehellinen mä tiesin ettei tyyli jolla elin tehnyt mua täysin onnelliseksi, vaan jätti olon jotenkin valjuksi – vaikka teinkin juuri kaikkia niitä asioita joita rakastin, ympäristössä jonka olin itse valinnut. Tiesin, että ennenpitkään se kupla räjähtäisi jos en hellittäisi ja lakkaisi puhaltamasta sitä yhä enemmän ja enemmän täyteen, joten mun oli pakko puhkaista se.

Kuplan puhjettua mun piti aivan kuin uudelleen opetella hengittämään, sillä musta tuntui että joku oli tehnyt sen vuosia mun puolesta – se tuntui niin turhauttavalta ja raskaalta, että jopa luovuttaminen kävi mielessä. Kunnes se päivä päivältä ja hetki hetkeltä kävi yhtäkkiä aina vaan kevyemmäksi ja kevyemmäksi, minkä jälkeen en pian enää tehnytkään mitään sen eteen.

Happi rupesi virtaamaan soljuvasti, omaan luonnolliseen tahtiinsa, ilman minkäänlaista yrittämistä tai pakottamisesta.

Ja onneksi mä annoin mahdollisuuden sille kuplan sisälle nukahtaneelle tyypille! Tiedättekö, että alkuhämmennyksen jälkeen virottuaan hän on puhjennut täyteen loistoonsa kukoistamaan tavalla, jota en edes tiennyt olevan mahdollista. Luottaen ja turhia murehtimatta hän uskaltaa ja haluaa nauttia elämästä elämänä ja kohdata ihmiset ihmisinä – kuplan ulkopuolella kun asiat vaan tulevat ja menevät omalla painollaan, sen kummemmin mistään murehtimatta.

Ja vitsi millaisia ideoita mun päähän on pälkähtänyt! Millaisia tyyppejä oon tavannut! Kuinka monta hymyä ja lempeää katsetta oon vaihtanut, sanattomia ja silti niin pysäyttävän vangitsevia hetkiä. Ja miten monta kertaa oon osannut pysähtyä siihen hetkeen, nauttia siitä, kiittää ja olla vaan.

Mitään sen kummallisempaa mulle ei ole tapahtunut, mitään meriittejä en oo saavuttanut. En oo oppinut uusia kikkoja joiden avulla voisin olla entistä aikaansaavempi tai hyödyllisempi. Olevan vain oppinut olemaan. En tekemään, vaan olemaan. Päästämään irti ”sitkun” -ajatuksista ja keskittymään ”nytkun” -juttuihin. Makaamaan tähtitaivaan alla tuijottamassa syvyyteen, ihastellut tähtiä ja tähdenlentoja jotka loistaa hetken ja katoaa sitten – sekä tehnyt saman iselleni. Fiilistellyt mun ajatuksia ja tunteita, niihin sen kummempaa reagoimatta, muistaen ettei ne määrittele mua millään tavalla vaan tähtien lailla ne katoaa yhden kauniin hetken jälkeen kunhan ne on tehneet tehtävänsä.

Sitä voi paeta metsän keskelle, rauhaan ja hiljaisuuteen kauas ärsykkeistä, mutta parempaa on jos oppii olemaan niiden keskellä. Antaen niiden olla, antamatta niille kuitenkaan liikaa valtaa – ollen läsnä, päättämällä itse mihin haluaa tarttua ja minkä antaa vain kulkea ohi. Silloin se on pysyvää. Sellaista kevyen onnellista olemista.

Ihanaa sunnuntaita! Mä olen vielä tänään Helsingin Kaisaniemenpuistossa Maailma Kylässä -festareilla. Tuuhan siis moikkaan Foodinin teltalle, jos pyörit niillä kulmilla 🙂

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *