Hae
Aino Mäkelä

Kaikkeen riittämätön

Ekaa kertaa aikoihin musta tuntuu tosi vaikeelta kirjoittaa yhtään mitään. Mulla on aina ollut tosi avoin suhde mun kirjoittamiseen ja teihin lukijoihin, joten musta tuntuu etten pysty kirjoittamaan mitään aidosti ennenkuin saan tän kaiken ensin ulos itsestäni –  oon jo pari päivää yrittänyt pukea näitä kaikkia mun ajatuksia sanoiksi, mutta jotenkin en oo vaan tiennyt yhtään mistä aloittaa.

Kuinka moni teistä on kuullut sen mainoksen huonosta omasta tunnosta? Se on musta hauska ja aika hyvin oivallettu, ja varmasti aika monen kiusana oleva kaveri. Mä oon kärsinyt siitä samasta. Oon potenut huonoa omaatuntoa kun en oo kerennyt tehdä kaikkea mitä oon halunnut, vastailla viesteihin, sähköposteihin, kirjoittaa juttuja, ottaa kivoja valokuvia, lukea kirjoja, olla sosiaalinen ja viehättävä – enkä aina oo jaksanut käydä ruokakaupassakaan.

Tää kaikki tais alkaa, kun kävin pari viikkoa sitten Helsingissä ensimmäistä kertaa monen kuukauden jälkeen. Jostain syystä sen reissun aikana mulle iski ihan kamala riittämättömyyden tunne. Tunne siitä, että haluaisin olla siellä mun ihmisten kanssa ja täällä missä kaikki on muuten täydellistä.

Mikä ihme mua vaivaa, miksen mä voi vaan tyytyä johonkin ja olla onnellinen?

Helsingissä mulla on ystäviä joiden kanssa mulla on merkityksellisiä suhteita, huoletonta olemista, aitoutta ja aivoimuutta. Oon ihan pirun onnellinen, että mulla on sellaisia ihmisiä mun elämässä ja oikestaan tajuankin sen näin kirkkaasti vasta nyt, kun oon tällä kaukana. Ikävöin, mutta oon niin lamaantunut etten edes tee asian eteen mitään.

En voi sanoa olevani yksinäinen, mutta tietyllä tapaa mulla on jotenkin tyhjä olo vaikken tajuakaan mikä mun elämässä muka olis vikana. Ehkä tää on vaan taas tää tälläinen kausi elämästä, kun oon painanut liikaa kaasua ja nyt yhtäkkiä tuli seinä vastaan tosi nopeasti – niin nopeasti, etten muista mistä oon tullut ja minne.

Ihan sama mitä oonkaan tehnyt on tuntunut, ettei se riitä. On tuntunut, etten mä riitä – etten mä pysty täyttämään odotuksia jota mulle asetetaan tai olemaan sellainen millainen mun haluttais olevan. Aina ei tarvitse olla reipas, aina ei tarvitse jaksaa – ja on rohkeutta myöntää se itselleen.

Oikeastaan ainut asia mistä mun pitäis potea huonoa omaatuntoa on se, etten oo kertonut itselleni kaikkein tärkeintä asiaa: mä riitän. Mä todellakin riitän.

Nyt mä aion hetken vaalia tuota ajatusta ja olla itselleni mun oma paras ystävä. Syventää mun merkityksellistä suhdetta itseeni – sitten mä varmasti pystyn taas kirjoittelemaan ja juttelemaan teille kaikista kivoista jutuista paljon avoimemmin ja inspiroivin mielin.

Oikeastaan jo tää, että mä sain rehellisesti kertoa miltä musta just nyt tuntuu auttoi paljon enemmän kuin uskotkaan. Kiitos, ymmärryksestä <3

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

13 kommenttia

  1. LaLaLontoo kirjoitti:

    Voi kuinka hyvin ymmärränkään sinua! Itse olen hyvin samankaltaisessa tilanteessa, ja vaikka pystyn kyllä itselleni kertomaan, että minä riitän ja kaikki on ok, niin sen sisäisen rauhan saavuttaminen tuntuu olevan paljon hankalampi prosessi. Siinä sivussa totta kai kiukuttelen rakkaimmalleni ja muutenkin sabotoin kivoja juttuja.

    Kiitos tästä tekstistä ja täältä roppakaupalla vertaistukea sinulle!

    • Aino kirjoitti:

      Jep…! Juurikin tuo on haastavaa, että sen asian ”sisäistäminen” ei vaan tapahdu nappia painamalla. Vaikka tavallaan tietää totuuden niin silti sitä ei jotenkin pysty uskomaan.. Mutta eiköhän me pikkuhiljaa molemmat päästä sinnekkin! Kiitos vertaistuesta ja tsemppiä <3

  2. Taru/stuffabout.fitfashion.fi kirjoitti:

    <3

  3. Elina kirjoitti:

    Välimatkasta johtuvaa ikävää en ole joutunut kokemaan, mutta pystyn kyllä samaistumaan tuohon riittämättömyyden tunteeseen. Välillä sitä vaan yrittää vauhtisokeudessa niin hirveesti kaikkea kerralla (kun on touhukas ja energinen tyyppi, joka tietysti tekee kaiken itse), kunnes toisinaan jossain vaiheessa huomaa, että en kerkee, en pysty, en jaksa, ei huvita… Silloin ainakin omista kokemuksistani (oppineena) on tarpeen ottaa aikalisä. Karsia kaikki turha ja keskittyä nimenomaan itseensä. Antaa itselleen aikaa ja kuunnella ajatuksiaan ja tuntemuksiaan, tehdä fiilispohjalta niitä juttuja, joista nauttii. Olla kenties yksikseen tai toisaalta jutella jonkun kanssa. Katsoa peiliin ja sanoa, että hitto, miten hyvä tyyppi, riittävyydestä puhumattakaan! ?

    Voimaa ja aurinkoa Aino! Oot super <3

    • Aino kirjoitti:

      Jep, just noin! Mäkin haluan tehdä kaiken itse, ihan vaan siksi koska pystyn ja useimmiten just sen avulla pystyn olemaan myös kartalla siitä että kaikki varmasti on hoidossa.. 😀 Sitten yhtäkkiä huomaankin, että mulla on aivan liikaa hommaa ja sitte tuntuukin jo ihan liian pahalta. Paha kierre, mutta ehkä tästä vielä joskus oppii irti! Nyt lähden Lappiin rauhoittumaan ja kysymään iteltäni, että mikäs se olikaan elämässä se tärkein juttu. Kiitos Elina ihanasta kommentista <3

  4. Pia kirjoitti:

    Pysähtyminen ja keskittyminen itseensä välillä on oikeasti tosi tärkeää! Itsellä meni viime vuosi aika laput silmillä, kun pyrin saamaan gradun valmiiksi ja muutin työpaikan perässä useamman kerran. Nyt kun viime vuotta miettii nyt rauhallisemman elämänvaiheen aikana, niin tuntuu että hukkasin itseni jotenkin. En ole se suorittaja mitä pyrin viime vuonna olemaan, vaikka toki saan tehokkaasti tehtyä asioita ja saavuttamaan tavoitteitani 🙂

    Mutta on ihanaa, kun kotona voi vaan olla ja vähitellen alan itselleni riittämään tällaisena 🙂

    http://liikuntakarpasenpuraisu.blogspot.fi/

    • Aino kirjoitti:

      Joo, mä kyllä ymmärrän mitä ajat takaa! Musta tuntuu, että mulla onkin vähän identiteettikriisiä ja vielä vähän ”kisaväsymystä” viime vuodelta.. 😀 Mä en halua suorittaa asioita, mutta helposti ne vaan jostain syystä ”kasautuu” tai sitten mä kasaan niitä tiedostamatta jostain ihmeen syystä. No, eiköhän tää tässä ajan mittaan selviä kun antaa vaan itselleen aikaa olla ja nautiskella elämästä 🙂 Kaikenkaikkiaan kuulostaa hyvältä, jatka samaa rataa <3

  5. Annie kirjoitti:

    Tää kirjoitus osui suoraan muhun. Kiitos vertaistuesta! Kohti syvempää ystävyyttä oman itsensä kanssa, ihanaa❤️

  6. Veera kirjoitti:

    Ihan samoja keloja täällä päin! Varmaan tosi yleistä, ja sit sitä elää luulossa että on ainut kun usein tällasen kanssa kamppailee kuitenkin ihan yksikseen. Oon ylibuukkaillut itteäni nyt vuosia ja tulee vaan totaaliromahduksia. Ja sit välillä sitä kroppa vaan sanoo et nyt lepäät. Viikon levättyään onkin sitten ihan eri ihminen ja todella yllättynyt asiasta. 🙂 🙂

  7. Outi Karita kirjoitti:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *