Olemisen sietämätön keveys – voiko suorittaja oppia vaan olemaan?

Ohhoh – jo toinen blogipostaus kuukauden sisään! Ajatuksissani oon toki jo luonnostellut useampaakin kirjoitusta, mutta oon viettänyt niin paljon aikaa sienimetsissä haahuillen ettei aikaa kirjottamiselle oo liiemmin jäänyt. Onneksi tänään kuitenkin sataa, niin on täydellinen hetki käpertyä kone sylissä sohvalle lämpimien vilttien väliin.

Yks asia mitä oon miettinyt tässä viimeisen kuukauden on mun oma sisäsyntyinen suorittamisen tarve ja meillä Suomessa vallitseva suorittamisen ihannointi. Kun heinäkuun kesäloman jälkeen mun opiskelut alkoi varsinaisesti vasta tällä viikolla, on tässä tosissaan ollutkin aikaa ajatella – ja opetella kestämään ”tekemättömyyttä”. Kysehän ei ole siitä että olisin vain maannut sohvalla tekemättä mitään, mutta tuntui lähes syylliseltä olla tekemättä mitään hyödyllistä. Siis suorittamatta. Tein toki kaikenlaista muuta – ulkoilin, siivosin, reissasin, harrastin, sienestin ja marjastin. Mutta se oli sellasta rentoa kivaa tekemistä, joka ei vaatinut aikatauluja eikä mun sisäinen suorittaja saanut niistä minkäänlaista kiitosta.

Saatoin herätä vasta kymmeneltä ja syödä aamupalaa vielä puolenpäivän jälkeen. Oli huvittava tajuta, miten se sinnikäs suorittaja mun sisällä aina välillä yritti ravistella mua tuntemaan huonoa omaatuntoa tästä kaikesta rentoudesta ja huolettomuudesta. Ristiriitaisuuden tunteet omassa päässä oli lähes huvittavia!

Ja kai sitä omalla kohdalla se suorittaminen on aina tuntunut sellaiselta tutulta ja turvalliselta. Antanut tietynlaista merkityksellisyyden tunnetta, tuonut kokemusta siitä että olen tärkeä ja hyödyllinen. Ja suorittamisen viidakkoon on myös aina ollut helppo paeta, jos oikea elämä on alkanut ahdistamaan – suorittajana olen aina ollut ihan ykkösluokkaa, ja siitäkös mun ego on aina saanut rakastamaansa boostia.

Ehkä vois siis ajatella, että viimeaikoina on tullut taas tutustuttua paremmin siihen kuka oikeasti olen, kun suorittajaminä väistyy takavasemmalle. Ja näin lyhyen tutustumisen perusteella sanoisin, että sille tyypille kannattaa antaa mahdollisuus päästä täyteen potentiaaliinsa.

Voiskin sanoa, että opintojen suorittaminen on tuntunut aivan lastenleikiltä siihen verrattuna, miten haastavaa on ollut oppia vaan olemaan. Oppia nauttimaan siitä, ettei ole pakko tehdä yhtään mitään ja voi tehdä just sitä mitä haluaa ja milloin haluaa. Nyt kuukauden harjoittelun jälkeen tää alkaa jo onneksi jo ihan sujua, eikä tunnu enää niin nololta sanoa että mun arki nyt on vähän tämmöstä rentoa olemista vaan – ja siinä sivussa vähän mielekkäiden aiheiden opiskelua.

Toki oon kiitollinen mun ahkeralle suorittajaminälle, sillä ilman sen sisukkuutta en pystyis nauttimaan tästä kaikesta vapaudesta nyt. Teinhän kaksi vuotta määrätietoisesti töitä sen eteen, että tämä kaikki olis nyt mahdollista – joten nyt haluan antaa itselleni luvan nauttia oman vuosien ahkeruuden kantamasta hedelmästä, ilman mitään omantunnontuskia.

Ja tiedän, että luvasta huolimatta tää harjoittelu on vasta alkumetreillä. Olkoon se siis tän opintovapaan yks tavotteista – oppia sietämään tätä olemisen sietämätöntä keveyttä.

Kuvat on viime viikonlopulta, joka oli mitä rennoin päätös mun kesälomalle.

—

Kiitos kun luit – ottakaahan viikonloppuna oikein rennosti,
<3 Aino

SEURAA MYÖS:
IG @makelaino / FB RAWinto