Hae
Aino Mäkelä

Kriisi sai aikaan kaaoksen

Viime viikon piti olla ihana viikko. Viikko, jota olin odottanut niin pitkään sillä meidän Tuulan pentujen piti syntyi silloin. Kaikki oli huolella suunniteltu, mietitty ja valmisteltu. Olin varautunut olemaan koko viikon kotona seuraamassa pentujen ensimmäisiä päiviä ja varmistamassa, että kaikki menee hyvin. Kaiken piti mennä täydellisesti.

Mutta eipä mennytkään.

Sain todella tuntea luissa ja ytimissäni, miten pieni sitä itse onkaan luonnon edessä. Sain muistutuksen siitä miten kaikkea ei voi kontrolloida eikä asiat mene aina niinkuin itse haluaa – ei vaikka kuinka hyvin itse toimisit ja tekisit kaiken oikein.

Koko viikon odotin pentujen syntymää, välillä toiveikkaana, välillä huolissani ja aina hetkittäin romahtaen epätoivoon. Koirilla tiineys yleensä kestää tietyn aikaa ja tietysti kompilkaatioiden riski on aina olemassa, mikä aiheuttaa entistä enemmän huolta. Etenkin kun koirat eivät osaa puhua ja kertoa, mikä on hullusti. Onneksi mulla on aivan mieletön turvaverkko ja sain tukea ja apua myös todella pätevältä eläinlääkäriltä, joka päivittäin kyseli vointiamme. Heidän kaikkien avulla pysyin järjissäni loputtomalta tuntuvan odotuksen kanssa. Ja onneksi sain muuta ajateltavaa myös töistä, joita tein välillä kellon ympäri pentulaatikon äärellä päivystäen.

Koko viikon aikana en uskaltanut kunnolla nukkua enkä poistua Tuulan viereltä. Rytmit meni sekaisin, väsymys nosti päätään ja unohdin myös syödä. Ja liikkua! Väsymys tietysti pahensi huolen ja epätoivon tunnetta, ja aina paremmin nukuttujen öiden jälkeen olinkin toiveikkaampi asian suhteen.

Vihdoin sunnuntai-iltana, viikon odottelun jälkeen jotain alkoi tapahtua. Huoli helpotti, ehkä kaikki menisikin vielä parhain päin.  Ensimmäisen pennun synnyttyä itkin helpottuneena ilosta – vihdoin odotus loppui, ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Kunnes pentu ei alkanutkaan syömään ja huomasin sen kitalaessa olevan suuren halkion. Tiesin heti, ettei pentu tule elämään sitä päivää pidempään. Itkin taas, koska se kaikki tuntui niin epäreilulta. Ja kun toinen pentu syntyi, itkin entistä enemmän. Se raukka oli vielä pahemmin kehityshäiriöinen ja musta tuntui että mun sydän repiytyi riekaleiksi niiden pienten puolesta.

Onneksi kolmantena syntynyt pentu oli terve ja normaali. En olisi kestänyt katsoa Tuulan surua, kun sille ei olisikaan jäänyt yhtään pentua hoidettavaksi. Pentu sai nimekseen ”Tarmo” ja se on kyllä osoittautunut nimensä veroiseksi: erittäin reippaaksi, elämänjanoiseksi ja päättäväiseksi pieneksi koiranpennuksi. Sen menoa katsellessa kaikki suru ja epäonni unohtui, vaikka edelleen tätäkin tekstiä kirjoittaessa kyynelet alkaa valumaan silmäkulmasta.

Epäreilua, sitä se elämä aina joskus tuntuu olevan.

Kohta tapahtuneesta on viikko ja olen kohta viettänyt kahden viikon ajan suurimman osan ajastani tässä pentulaatikon vieressä. Odotan innolla huomista, kun saan palata vihdoin takaisin tavalliseen arkeeni. Mennä toimistolle, nähdä ihmisiä sekä toivottavasti taas muistaa syödä kunnolla. Näiden kahden viikon aikana kadotin hetkellisesti otteen oman elämäni hallinnasta, sillä se tuntui niin vähäpätöiseltä – tärkeintä oli, että Tuulalle ei vain kävisi mitään ja saataisiin pitää tuo pieni ihme täällä meidän kanssamme.

Nyt vihdoin uskallan taas luottaa siihen, ja kaikkeen hyvään.

<3 Aino

LUE MYÖS:
Vuoden 2021 teema: raha & säästäminen / Viikon ruokalista + ostoslista hintoineen / 10+6 säästövinkkiä

SEURAA MYÖS:
IG @makelaino / FB RAWinto

Yksi kommentti

  1. Sonja kirjoitti:

    Onneksi Tarmo sai elää! Elämä on todellakin epäreilua välillä, mutta sitten taas niin ihanaa. Onnentäyteistä
    pentuelämää teille!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *