Hae
Aino Mäkelä

Ihan rehellisesti..

Viimeisen kahden kuukauden aikana oon valehtelematta vähintään joka toinen päivä miettinyt kirjoittavani tän postauksen, mutta en oo pystynyt sillä en oo ymmärtäny mistä nää mun tunteet kumpuaa. Ja se ymmärtämättömyys on tehnyt mun olosta vaikean. Rehellisesti sanottuna mun sisällä on vellonut raadollisen ristiriitainen tunne sillä samaan aikaan kun oon halunnut lopettaa blogin kirjoittamisen ja kadota somemaailmasta oon kirjoittellut muistiinpanoihin ja raapustellut vihkojen reunoihin erilaisia ideoita postauksiin, ja iltalenkeillä äänittellyt nauhalle mieleen pompsahtaneita ajatuksia.

Inspiraatiota ja ideoita siis riittää, ja kirjoittaminen antaa mulle ihan hirmuisesti. Tän kautta mulla on ollut ja on edelleen ainutlaatuinen mahdollisuus oppia, syventää ymmärrystäni, kyseenalaistaa, inspiroida ja luoda jotain uutta. Miksi ihmeessä siis musta on tuntunut siltä, ettei tässä oo mitään järkeä?

Kohti korkeuksia

Sitä oon miettinyt eiliseen saakka, kunnes mun silmät avautui lukiessani tätä kirjoitusta. Lukiessani mun päässä jo tiedostetut tunteet ja ajatukset yhdistyi kokonaisuudeksi, joka mun oli helppo tajuta: blogimaailma ahdistaa mua.

Ja sen myöntäminen rehellisesti itselleen sai kiven tipahtamaan mun sydämeltä.

Oon kirjoittanut jo yli neljän vuoden ajan ja sen aikana mun blogi on elänyt erilaisia vaiheita. Näiden vuosien ajan oon tajuamattani luonut itsestäni brändin ja tietyllä tapaa mulla onkin todella selkeä linja siitä millainen mun blogini on. Mulla on vahvat mielipiteet ja arvot, ja kirjoituksissani tuon asioita aidosti esille juuri niiden kautta. Kuitenkaan mä en oo aina samanlainen, kuin mun brändini.

Välillä mä myös lapsen lailla haluan omalla käytökselläni kapinoida tätä kaikkea vastaan. Haluan ikäänkuin todistaa itselleni, että hei mä voin tehdä mitä mä haluan vaikka mä kirjoitankin blogia! Vaikka mä kirjoitankin blogia mun elämästä, ei blogi ole mun elämä.

Ja se on hassua, sillä mä tiedän, että tää kaikki nää mun ajatukset ja rajoitteet on vaan mun omassa päässä. Kukaan teistä tuskin ajattelee mun olevan mikään virheetön superihminen, ja silti välillä vaadin sitä itseltäni.

Nykypäivänä moni haluaa tehdä blogista/sosiaalista mediasta ammattinsa ja vaikka mä en oo koskaan kuulunut siihen joukkoon, mä huomaan tän muutoksen silti vaikuttavan muhun. Mä haluan kirjoittaa ja luoda merkityksellistä sisältöä. Oon törmännyt paljon ajatuksiin siitä millaisia blogien pitäisi olla, mistä pitäisi kirjoittaa tai millaiselta instagram-tilin tulisi näyttää. Ajatus siitä että yrittäisin mahtua sellaiseen kuplaan on tuntunut musta ahdistavalta, enkä oo siihen yrittänytkään mahtua – siltikin oon välillä miettinyt, että pitäisköhän mun..? Tänkin kirjoituksen julkaisua epäröin vielä nytkin tätä kirjoittaessani. Oon halunnut, että mun jutuissa säilyy sellainen aito elämänmaku kaiken suunnitelmallisuuden ja laskelmoinnin sijaan.

Tää on mun harrastus, rakas sellainen. Ja siksi mua harmittaakin, että noi ajatuksen on tehnyt mulle tosi kapinallisen olon. Onnistunut ajoittain synnyttämään sellaisen fiiliksen, että ei, mä en halua kuulua näihin tyyppeihin. Ja siitä se ristiriita varmaan johtui sillä juuri sellainen musta oli huomaamatta tulossa, ennen kuin muutin Jyväskylään ja sain etäisyyttä koko touhuun.

Näköjään siinä on ihan älyttömän häilyvä raja siinä välissä, mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mikä ei – ja joskus oonkin eksynyt rajan toiselle puolen ajatuksissani. Mä koen, että mun blogi on kehittynyt paljon jo ihan viimeisen vuodenkin aikana ja se tekee musta todella iloisen.Tietysti tästä on osittain iso kiitos myös blogimaailman kehittymiselle, sillä oon saanut kanssakirjoittajien sisällöstä paljon inspiraatiota muun muassa esteettisesti kauniimman sisällön luomiseen. Samalla tää kaikki kehitys saa välillä miettimään, että niin.. Mihin kaikkeen tällä pystyiskään jos oikein rupeais yrittämään?

Ja sitten rupeaa ahdistamaan. Se yrittäminen. Se kun ajattelen tekeväni juttuja niinkuin muut sanoo, että olis hyvä tehdä tai miten muut tekee.

Se ahdistus on ollut mun kirjoittamisen pelastus, sillä en kestä sellaista kauaa. Enkä mä näköjään pysty näitä juttuja tekemään muuten kuin omalla tyylilläni 🙂 Mä koenkin sen olevan se mun rikkaus ja mikä on vienyt mun tätäkin matkaa eteenpäin, sillä mun kehittyessä ja kaikkien tunnemyrskyjen kautta mun itseni lailla tää blogikinkin on elänyt eteenpäin.

Pari päivää sitten tajusin kuinka paljon oon pidätellyt tunteita mun sisällä ja huomasin miten iso vaikutus sillä on ollut muhun. Ja myös mun kirjoittamiseen, siis sillä etten oo päästänyt näitä mun päässä vellovia ajatuksia ulos. Oon ollut kiireinen ja väsynyt, mutta silti oon reippaasti halunnut kirjoittaa teille lähes joka päivä sillä asiaa ja ideoitahan on riittänyt! En oo halunnut kirjoittaa negatiivisista asioista, sillä oon halunnut pitää blogin ilmapiirin positiivisena sillä sitähän kaikki haluaa.. Myös mä itsekkin. Mutta ennen kaikkea mä haluan olla rehellinen sillä se tuntuu hyvältä.

Ne on tunteita, jotka on ihan yhtälailla arvokkaita. Ja muistin taas miten nopeasti niistä pääsee eroon, kun niille antaa hetken aikaa. Sen kun vielä keksis, että miten sitä ei enää onnistuis unohtamaan.. Mä olen ihminen ja ihmisenä aion kirjoittaa jatkossakin – myös näistä vähän haastavimmista tunteista, jotka usein auttaa ymmärtämään jotain syvällisempää.

Tälläisenä erehtyväisenä tyyppinä, joka kasvaa, kehittyy ja muuttuu jatkuvasti.

Vielä loppuun haluan kiittää teitä, mun maailman parhaita lukijoita sillä teidän kanssa vuorovaikutus on aivan mahtavaa <3 Ilman sitä tää kirjoittaminen ei tuntuis yhtään samalta, ja mä oonkin pahoillani etten oo viimeaikoina kerennyt vastata kommentteihin samaan tapaan.. Mutta se ei tarkoita, että olisin unohtanu teidät tai ettei ne kommentit oo tärkeitä, nimittäin ne on. Tärkeämpiä kuin arvaattekaan 🙂

Ihanaa sunnuntaita kaikille! Mä päästän nyt inspiraation valloilleen ja laitan parit herkkureseptit tulille ja jos ideat toimii käytännössä niin tekin pääsette herkuttelemaan niillä Jouluna 😉

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

 

2 kommenttia

  1. Maikki kirjoitti:

    Voi Aino ei kukaan odota että elämä olisi aina kukkasia ja perhosia mutta ymmärrän mitä tarkoitat. Minä olen aina ollut vain minä ja en yhtään tykkää kun ihmiset ja asiat tulisi lokeroida. Kaikki voi olla kaikkea mutta ymmärrän että jotkut tykkää selkeistä jutuista esim että tietyssä blogissa on vain tiettyjä juttuja. Minä puolestani ajattelen että blogi saa ja pitää olla kuin kirjoittajansa. Tämähän on SINUN blogi. Osoitekin on ainomakela. Ei se ole esim pelkkaapositiivistaterveysasiaa. ?Kaikilla on eri puolia ja eri ajatuksia. Välillä hauskaa ja välillä tuntuu ettei missään ole mitään järkeä. Tätä on elämä ja sen kuuluukin olla. Liika positiivisuus esim on lopulta tylsää. Ihmisyys on syvällistä ja arvostan sinussa niin sitä että näet pintaa syvemmälle ja pohdit asioiden monia puolia. Ole vain oma itsesi niin se välittyy tänne meillekin ja sinun lukijasi ovat sinun faneja eikä vain asioiden faneja. ? sitä paisti mielenkiinto blogiisi pysyy yllä kun aihepiirit vaihtuvat ja tällöin tavoitat myös isomman lukijakunnan. Olet ihana juuri sellaisena kuin olet!? monesti kun minua on pyydetty kuvailemaan itseäni olen vastannut että olen paljon kaikkea. Koska olen varma itsestäni ja sinut itseni kanssa ja jopa ylpeä siitä mitä olen niin olen tullut siihen tulokseen ettei minua tarvitse lokeroida muuhun kategoriaan kuin MINÄ? En tiedä oliko tässä pointtia mutta jatka kirjoittamista miettimättä liikaa vaan ole oma itsesi! ? ihanaa joulun odotusta ihana Aino!!?

    • Aino kirjoitti:

      Hei Maikki – sun kommentit on aina niin ihanan piristäviä! <3 Kiitos siitä 🙂 Ja ihan oikeassa sä oot ja kuten mä sanoin niin tää ajatushan on vaan mun omassa päässä.. 😛 Varmasti tälläisten negatiivistenkin ajatusten läpikäyminen täällä blogissa on ihan virkistävää. Joskus multa onkin kysytty, että eikö mulla oo koskaan huonoa päivää..? 😉 Tää tosiaan on mun blogi ja sen vuoksi mun näköinenkin, pääsääntöisesti siis positiivinen, mutta ennenkaikkea rehellisen aito.

      Ihanasti sanottu tuosta itsensä lokeroinnista! Mulla on tosi pitkälle sama fiilis. Multa kysytään, että mitä mä teen niin vastaan yleensä että "sitä mistä tykkään ja missä oon hyvä" 😀 Hahha! Tai että millainen oon, niin "riippuu päivästä" 😉 Se sellainen lokerottomuus myös usein joko vahvistaa käsitystä itsestään, tai voi viedä jopa uuteen suuntaan! Se on kivaa. Elämä muuttuu ja me kasvetaan sen mukana. Eli joo, sun komentissa oli paljon pointtia <3 Iso kiitos ja ihanaa Joulun odotusta sullekkin ihanainen! 🙂 <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *