Hae
Aino Mäkelä

Kun olin ihan sekasin

Tää on aihe, josta kirjottaminen ei oo helppoa. Mä jopa oikeasti mietin kaksi päivää, että uskallanko mä kirjoittaa näin arasta aiheesta ja kuten huomaatte, mä keräsin kaiken rohkeuteni että sain tekstin julkaistua siitä kuinka sekasin oon joskus ollut.

SekasinMä oon jo aika sinut mun menneisyyden kanssa, mutta siitä puhuminen ei aina kuitenkaan oo mitenkään älyttömän helppoa. Välillä kipeiden asioiden ääneen sanominen pelottaakin ihan pirusti sillä silloin niistä tulee totta.

Tällä viikolla mun menneisyyden haavoja on kuitenkin kirvellyt niin paljon, että mun on pakko saada tää kaikki itsestäni ulos – ihan vaan senkin vuoksi, jos joku siellä kamppailee samassa tilanteessa josta mä vuosia sitten itseni löysin.

On tosi helppo ajatella, että mun elämä ois aina älyttömän onnellista ja kaikki sujuis kuin satukirjoissa. Kirjoitan aina lähinnä kivoista jutuista ja siitä miten hyvin kaikki on – eikä se oo edes mitään lumetta. Se kuvastaa mun oman elämäntyylin lisäksi kaikkea sitä, mihin haluan ihmisiä omalla esimerkilläni rohkaista ja inspiroida: arvostamaan ja rakastamaan itseään sekä tavoittelemaan rohkeasti omia unelmiaan. Todellisuudessa mulla on kuitenkin välillä  päiviä, jolloin rehellisesti sanottuna menee tosi huonosti. Päiviä, jolloin oikeesti mietin että oonko tulossa hulluksi. Nykyään sitä tapahtuu harvemmin, mutta joskus ne tunteet oli mulle kuitenkin ihan arkipäivää.

SekasinElin silloin aikaa, jolloin mun elämältä oli tippunut pohja tai ainakin siltä musta tuntui. Päällisin puolin mulla oli kaikki hyvin – työ, kavereita ja rakastava perhe –  mutta mun sisällä velloi hirmumyrskyn lailla. Mulle oli tapahtunut paljon asioita, jotka sai mun olon tosi hauraaksi ja irralliseksi. En osannut käsitellä niitä tunteita, jotka sai mun pään pyörälle hämmentäen mun ajatuksia entisestään ja tehden mut onnettomaksi. Jotenkin mun oli hirveän vaikea käsittää, miten musta tuntui niin pahalta kun oikeastaanhan kaikki oli ihan hyvin.

Pakenin sitä kaikkea pahaa oloa ihan väärin keinoin: hakemalla hyväksyntää muilta, tarttumalla pulloon ja juomalla itseni humalaan. Oikeasti sekään ei auttanut, vaan teki mut entistä surullisemmaksi. Tipahdin noidankehään, josta oli tosi vaikea päästä irti.

Mua pelotti silloin ihan älyttömän paljon. Asioista ääneen puhuminen tuntui vaikealta ja läheisten huolenpito onnistui oikeastaan vaan ärsyttämään mua entisestään. Musta tuli entistä kiukkuisempi ja etäisempi. Mä yritin tsempata monta kertaa tuloksetta, kunnes jossain vaiheessa mä onneksi tajusin etten pärjää yksin – etten voi jatkaa enää samalla tapaa tehden mun oman oloni jatkuvasti vaan entistä tyhjemmäksi. En kuitenkaan pystynyt puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä saatikaan myöntämään ääneen sitä surua mikä mun sisällä velloi, vaan yritin sinnikkäästi pitää yllä onnellisuuden kulissia. SekasinPelon keskellä mä onneksi löysin itsestäni rohkeuden ja monen yrityksen jälkeen sain vihdoin pyydettyä apua nuorten päihdeklinikalta. En olis osannut pyytää sitä silloin muualtakaan, vaikka alkoholi ei ollutkaan mun ongelmien syy vaan lähinnä seuraus – yritys unohtaa kaikki kurja ympäriltä. Siinä vaiheessa juominen ei tuntunut enää yhtään hyvältä tai houkuttelevalta, mutta selvinpäin oleminen omien tunteiden ja ajatusten kanssa tuntui sitäkin pahemmalta.

Mä muistan edelleenkin elävästi sen päivän, kun pääsin ensimmäistä kertaa vastaanotolle ja romahdin sillä samalla sekunnilla, kun avasin suuni. Kuinka sain sanottua kaikki ne asiat, joita olin vatvonut mielessäni ja miten helpottunut olin päästäessäni irti niistä kaikista tunteista, joita olin hautonut mun sisällä. Miten hyvältä tuntui pelkästään se, että joku kuunteli ja mä pystyin täydellä luottamuksella, rehellisesti olemaan siinä tilanteessa täysin avoin ja auki mun ongelmieni kanssa.

Mä uskalsin ja mä sain just sitä mä tarvitsin: apua.

Ne tunteet ei oo edelleenkään kadonnu minnekkään, vaan ne tulee olemaan aina osa mua. Mä oon kuitenkin oppinut käsittelemään niitä ja tullut sinuksi myös negatiivisuuden kanssa. Eikä se saa mua enää lamaantumaan. Oon oppinut puhumaan mun tunteista ja käsittelemään niitä, ilman että pitäisin itseäni jollain tapaa viallisena. Suru kuuluu ihan yhtä lailla elämää kuin ilokin, eikä ilman toista olis toista.

Kuten sanoinkin, välillä mä edelleenkin lannistun ja heikolla hetkellä saatan hetken aikaa jopa miettiä kaiken hukkaan heittämistä, pulloon tarttumista tai neljän seinän sisälle linnoittautumista. Mutta jo samalla hetkellä mä tajuan, ettei se vie mua mihinkään. Sen sijaan mä annan mun tunteille mahdollisuuden opettaa mulle jotain tärkeää enkä enää peittele tai häpeä niitä – ja jos tarvin niiden käsittelemisessä apua, mä pyydän sitä. Jotkut asiat nimittäin vaan sattuu olemaan niin älyttömän isoja ja vaikeita, että niitä on ihan mahdoton yrittää ymmärtää yksikseen.

Eikä kenenkään tarvitsekkaan.

SekasinAina ei siis hymyilytä, eikä aina oo hymyilyttänyt. Negatiiviset tunteet kuuluu yhtälailla munkin elämään eikä niitä oo mitään syytä koittaa peitellä tai hävetä – psykoterapeutti Maaret Kalliokin kirjoitti, ettei pysyvää mielenrauhaa voi saavuttaa. Jokainen meistä on haavoittuvainen – inhimillinen olento –  ja jokainen meistä kaipaa joskus apua. Onneksi jokaisella meillä on myös mahdollista saada sitä, kunhan vaan uskalletaan pyytää.

Mä uskalsin ja mä toivon, että tarpeen tullen säkin uskallat.

Tän viikon ajan on käynnissä Sekasin247 -kampanja, joka käsittelee nuorten mielenterveysongelmia ja minkä tarkoituksena on rohkaista puhumaan näistä asioista avoimemmin – toivoen, että nuoret uskaltais tilanteen vaatiessa hakea apua. Kampanjan sivulta löytyy tän viikon aikana mm. ilmainen chat-palvelu, jossa voi anonyymisti keskustella ammattilaisten kans ihan mistä haluaa. Mun mielestä tällänen palvelu vois jäädä pysyväksi sillä mä uskon, että se varmasti madaltais monen kynnystä päästä alkuun omien ongelmiensa selvittämisen kanssa  – se kun ei oo aina niin älyttömän helppoa. 

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

4 kommenttia

  1. Suivi kirjoitti:

    Ihanan rohkea kirjoitus Aino!

    Valitettavasti tunnistan tekstistä paljon myös piirteitä itsessäni. Tällä hetkellä ja oikeastaan ne ovat jatkuneet jo monen monta vuotta. Tuntuu, että elämä on pelottavaa, muiden huoli lähinnä ärsyttää koska ei haluaisi että muut joutuvat olemaan huolissaan. Kärsin jatkuvista kiputiloista ympäri kroppaa, ja pistän sen kyllä pitkälle jatkuvat stressaamisen, murehtimisen ja uniongelmien piikkiin. Olen ajatellut, että mulla ei oikeastaan ole ollut enää hyviä kausia, on vain huonoja kausia ja hyviä päiviä. Ja yleensä heti sen hyvän päivän jälkeen se matto viedäänkin jalkojen alta. Jotenkin kun itsekin oppisi taas elämään hetki kerrallaan, ilman hirveää kontrollifriikkeyttä (kun tuntuu ettei kipuja ja huonoa oloa pysty hallitsemaan, on yritettävä hallita niitä asioita mihin mukamas pystyy vaikuttamaan, kuten mitä syö…), osaisi nauttia taas paremmin ihmisten seurasta ja pystyisi tekemään asioita ilman, että pelkää mitä mistäkin seuraa. 🙂 Ehkä kaikki toivo ei ole mennyt

    • Aino Mäkelä kirjoitti:

      Kiitos <3 Ja kiitos rehellisestä kommentista. Todellakaan kaikki toivo ei oo menetettyä! Noista tunteista on tärkeä puhua, jotta pääsee niiden "juurille" – vaan sillä tavalla mä uskon, että niiden yli on mahdollista päästä. Käsittelemällä ne, olemalla niille rehellinen ja avoin 🙂 Monesti tosiaan auttaa, jos pääsee puhumaan jollekkin, mutta jos itse onnistuu pääsemään tunteidensa ja ajatuksiensa kimppuun niin siitäkin on jo paljon apua. Rohkeasti vaan, vaikka se varmasti pelottaakin – mutta usko pois, se pelko kyllä vielä muuttuu vapaudeksi. Tsemppiä <3

  2. Nil kirjoitti:

    Rohkea kirjoitus, jännä että löysin postauksen vasta nyt. Luen blogiasi viikottain.

    Kiitos että uskalsit avata arkaa aihetta. Se nimittäin auttoi hieman minuakin. Jo se tieto ettei ole yksin.

    Turvauduin itseasiassa sekasin247:n ilmaiseen chattiin. En tiennyt silloin keneltä tai mistä muualta olisin voinut saada apua. En kuulu edes enään kategoriaan nuoret vaikkei siitäkään ajasta paljoa ole. Sain kuitenkin apua ja edelleen hyvin kiitollinen siitä. Eh, tarkoitus ei ollut nyt kirjoittaa omaa kokemustani vaan kehua sinua.

    Oon seurannut sun blogia jo parin vuoden ajan. Oot muuttunut ja kasvanut hurjasti tämän aikana. On ollut ilo huomata tämä. Oon saanut itse monesti blogistasi ns. tukea omille ajatuksilleni/tekemiselleni.

    Kiitos siis Aino! Ihanaa kesää. 🙂

    • Aino Mäkelä kirjoitti:

      Kiitos kommentista ja ihan akuulla, että se auttoi! Kirjoittaminen ei nimittäin ollut helppoa, mutta just tämän takia sen uskalsin tehdä 🙂 Tosi ihana kuulla myös, että sait apua itsellesi chatin kautta 🙂

      Sun kommentista tuli tosi hyvä mieli kaikenkaikkiaan, ja ihana kuulla että mun muutos ja kasvu on välittynyt aidosti myös sinne ruudun toiselle puolelle 🙂

      Kiitos ja ihanaa kesää sinnekkin! <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *