Hae
Aino Mäkelä

Vihdoinkin jotain tärkeämpää, kuin työ

Vuosi sitten I Love Me -messuilla Camillan kans. Tänä vuonna en kerennyt ottamaan YHTÄÄN kuvaa 😀

Vietin viime viikonlopun perinteisesti I Love Me -messuilla ja kuten aina, messut oli ihan mielettömät! Meillä oli kaunis, viihtyisä osasto ja työporukka koostui aivan huipuista tyypeistä, joiden kanssa oli ilo ja kunnia työskennellä. Kiitos kaikille <3


Kaiken työhässäkän keskellä oli ihana myös nähdä pitkästä aikaa ystäviä ja tuttuja, joiden näkeminen on jäänyt vähälle muutettuani Helsingistä Jyväskylään – monia näin itseasiassa ensimmäistä kertaa sitten vuodentakaisten I Love Me -messujen! Hah. Tavallaan aika surullista, mutta toisaalta ihanaa että elämässä on paljon sellaisia ihmisiä joiden kanssa juttu jatkuu aina siitä samasta riippumatta siitä miten paljon aikaa on kulunut.

Minä vuosi sitten ja mainoksessa minä vuonna 2014.

Vaikka viime viikonloppu olikin omistettu täysin työnteolle, niin tää koko vuosi on muuten ollut aikalailla pelkkää palautumista ja lepoilua. En oo enää tehnyt ylitöitä tai kantanut töitä säännöllisesti kotiin, vaan oon tehnyt itselleni selväksi missä raja työnteon suhteen menee.Oon nimittäin jo pidemmän aikaa tiedostanut sen, että tein aivan liikaa töitä. Ja jos en tehnyt töitä, tein jotain muuta tärkeää joka vei mua kohti jonnekki, minne intohimoisesti pyrin. Kaikella mun tekemisellä oli jokin tarkoitus ja selkeä määränpää – eikä ”vain oleminen” tuntunut miltään. Tai okei, se tuntui merkityksettömältä.

Jo viime vuonna yritin keskittyä enemmän lepoon ja palautumiseen, erityisesti sen jälkeen kun sain ensimmäisen OURA-sormukseni. Sormuksen myötä tajusin, että vaikka nukuinkin niin mun unen laatu oli kehnoa ja se kertoi jostakin: siitä, että käyn aivan ylikierroksilla. Aloin tekemään säännöllisesti hengitysharjoituksia, käymään avannossa ja ottamaan kotona kylmiä suihkuja. Nautiskelin iltaisin myös reishiä, magnesiumia ja L-teaniinia parempien unien toivossa.

Ja kyllähän nuo vippaskonstit toimi, mutta loppupeleissä ne ei ratkaissut mun ongelmaa. Ainoastaan helpotti hetkeksi.

Viime tammikuussa, sillä viikolla kun hain Ismon kotiin <3

Sitten alkuvuodesta jotain tapahtui. Mun elämä mullistui. Yhtäkkiä työt ei enää ollutkaan mun elämässä se tärkein juttu, sillä Ismo tuli osaksi mun perhettä. Enää en voinut enkä halunnut tehdä ylitöitä, sillä kotona oli aina joku innolla odottamassa milloin saapuisin.

Vaikka helposti ajattelisi, että koiran omistaminen on jotenkin stressaavaa niin mä oon täysin eri mieltä. Tottakai aina välillä on jos jonkinmoista murhetta ja vastoinkäymistä, mutta ennemminkin elämästä tulee stressittömämpää. Koiran kanssa kun aina sattuu ja tapahtuu, niin enää ei jaksa antaa painoarvoa millekkään pienille jutuille tai stressata turhasta. Kuten varastetuista sukista tai syödyistä kengännauhoista.

Koirien kanssa oleskellessa ja harrastaessa pääsee irtoutumaan täysin kaikesta muusta. Aktiivisen ja uteliaan koiran omistaminen on ollut mulle ehdottomasti paras läsnäoloharjoitus ikinä 🙂

Liiasta työnteosta ja suorittamisesta irtautuminen onnistui siis vasta, kun mun elämään tuli jotain tärkeämpää. En koskaan osannut laittaa itseäni töitä tärkeämmäksi, sillä kaikki työjutut ja projektit nyt vaan on niiin kivoja ettei niitä halunnut jättää tekemättä! Tiesin, että pystyisin mihin vaan ja asiat aina järjestyisivät tavalla tai toisella. Myös vähän vähemmillä yöunilla 😉

Minä ja syysaurinko, lokakuussa 2018

Mitä tän kuluneen vuoden aikana on sit tapahtunut? Alkuvuosi meni oikeastaan vain palautuessa. Kun kierrokset alkoivat vihdoin laskea mua alkoi väsyttämään poikkeuksellisen paljon.. keho alkoi vaatia takaisin sitä, minkä olin siltä vuosien ajan riistänyt. Siinä missä unen määrä lisääntyi, myös sen laatu parani! Edelleenkään yöunet ei aina oo ihan priimaa, mutta tilanne on jo huomattavasti paljon parempi kuin vuosi takaperin.

Se kaikista näkyvin seikka on kuitenkin tapahtunut mun ulkomuodossa, sillä mä olen aivan varkain laihtunutsilminnähden. Joidenkin mukaan mä oon kuin varjo entisestäni, mutta sitä en ehkä ihan allekirjoita vaikka senttejä on kadonnut ja aiemmin kireät vaatteet on alkaneet roikkua mun päällä. Painomäärää en tiedä, sillä puntarille en oo astunut kahteen vuoteen – mutta sen tiedän, että olo on kevyempi ja energisempi kuin aikoihin!

Kun stressi ja suorittaminen väistyi, alkoi paino putoamaan – ilman että olisin sen kummemmin laihduttanut. Itseasiassa oon tämän vuoden aikana treenannut vähemmän ja syönyt leväperäisemmin mitä vuosiin, eli omalta osaltaan tietynlainen suorittaminen myös sen suhteen on väistynyt 🙂

Kaikenkaikkiaan mä koen olevani jotenkin enemmän elossa nyt, kun en vaan paahda menemään kohti mun tavotteita. Onnellisempi ja jopa parempi ystäväkin, kun koirat voi ottaa mukaan jos jonkinmoisiin aktiviteetteihin mutta töitä ei voinut (tai jos ottaa, niin kaikki hauskuus katoaa ja läsnäolo sen mukana).

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *