Hae
Aino Mäkelä

Tavallinen kuolevainen

Oon luonteeltani ihminen, joka on tottunut tekemään töitä asioiden eteen. Se taitaa kulkea meillä pohjoisen tytöillä vähän veressä – ei jäädä jossittelemaan tai haikailemaan, vaan jos jotain halutaan niin tartutaan rohkeasti toimeen. Ja vaikka mun elämä vaikuttais jonkun mielestä kuinka helpolta, niin mitään en oo kyllä ikinä saanut ilmaiseksi – ja välillä oon tehnyt aivan liikaakin töitä saavuttaakseni tän pisteen, missä oon nyt.

Motivaatio ja sinnikkyys on luonteenpiirteitä, joista tykkään itsessäni.

Moni mun juttuja pidempään seurannut muistaa varmasti, kuinka mursin jalkapöytäni vuosia sitten. Kolmen hoitovirheen jälkeen onnuin jalkaa yhä viisi kuukautta tapaturman jälkeen – ja silloin sain lääkäriltä kaksi vaihtoehtoa: jalka joko leikattaisiin nyt tai sitten odotettaisiin ja leikattaisiin myöhemmin. Leikkauksella saisin kivuttoman jalan jolla voisin kävellä, mutta en enää ikinä juosta.

Valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen ja sovin leikkauksen puolen vuoden päähän – mulla oli aivan liikaa asioita tehtävänä ennen tulevaa kolmen kuukauden sairaslomaa. Jalan kipeydyttyä entisestään ja alkaen häiritä jopa lonkkaa, päädyin kuin sattuman kautta aivan mahtavan fysioterapeutin vastaanotolle. Hänen intohimoinen asenne omaan työhönsä motivoi mua kuntouttamaan jalkaani tosissaan, jotta kuntoutuminen leikkauksesta saataisiin sujumaan mahdollisimman nopeasti.

Kuukauden jumppaamisen jälkeen lähdin mun ”viimeiselle reissulle” ennen leikkausta ja suunnattiin tyttöjen kanssa Budapestiin. Viisi päivää kierreltiin ympäri kaupunkia ja nähtävyyksiä viihtyen tuntikausia jalkojen päällä – ilman, että mua sattui ollenkaan. Päästyäni kotiin tajusin, että olin jumppaamisella saavuttanut sen minkä olisin saanut leikkauksessa: kivuttoman jalan. Tai itseasiassa jotain vielä parempaa, nimittäin kivuttoman jalan jolla pystyin juoksemaan seuraavana syksynä puolimaratonin!

Mun jalan tarina on mulle itselleni muistutus siitä, että mä pystyn ihan mihin vaan.

Mutta mitä sitten, kun teet kaikkesi eikä se riitäkkään? Ei auta, vaikka uhraisit oman pikkusormen ja vasemman jalan? Kun oot avuttomana tilanteessa, jota et pysty pelastamaan?

Tää tunne on mulle vieras. Tunne, jota mun pitää opetella sietämään vaikken haluaisikaan. Tunne, jonka kanssa mun pitää oppia elämään – tunne, joka kuuluu elämään. Toisaalta en haluais oppia. En haluais luovuttaa – vaikka oikeastihan mä tiedän, etten oo luovuttanut. Vaan itseasiassa päinvastoin. Oon tehnyt kaikkeni eikä se riittänyt, enkä enempää voi. Sellasta se elämä vaan joskus on.

Epäreilua nimittäin.

Kenenkään elämä tuskin on koskaan ruusuilla tanssimista ja välillä on vaan pakko hyväksyä asiat niinkuin ne on. Hyväksyä se, että minäkin oon vain ihan tavallinen kuolevainen ilman supervoimia. Itkeä suru ja pettymys pois, jotta voit antaa hyväksynnälle tilaa. Hyväksynnälle, jonka kautta oppii näkemään asioiden valoisat puolet – sillä jokaisessa, aivan jokaisessa pilvessä on hopeareunus, vaikkei me sitä aina heti huomattaiskaan.

Koska jos johonkin mä uskon niin siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä paskoilla jutuilla.

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *