Hae
Aino Mäkelä

Kohtalon päivä

Pahoittelen jo valmiiksi, että tän postauksen kuvat on arkistojen kätköistä – ja sen kyllä huomaa..

Tänään on kulunut neljä vuotta siitä, kun mun jalkapöytä murtui kolmesta kohtaa. Muistan vieläkin sen kivun, ahdistuksen ja epätoivon mitä se päivä piti sisällään, kun hengailin yksin Tallinassa päivystyksessä kipeän jalkani kanssa ja miten avuttomaksi oloni tunsin kun taksi jätti mut hotellin eteen toinen jalka kipsissä ja toinen korkokengässä – ilman keppejä tai muitakaan apuvälineitä.

Enää en tunne sitä ahdistusta tai epätoivoa kun mietin tuota päivää. Sen sijaan mun mielessä on isoimpina asioina kiitollisuus, määrätietoisuus ja usko siihen että asiat tapahtuu tarkoituksella. Aina.

Tuon päivän jälkeen onkin tapahtunut paljon.

Uskon siihen, että elämä antaa aina sen mitä ihminen milloinkin eniten tarvitsee, vaikka aina sitä ei osaakkaan ottaa vastaan ja ymmärrä omaa parastaan. Nimittäin tuolloin mä olisin tarvinnut lepoa ja rauhoittumista. Enhän mä sellaiseen olis millään suostunut, joten hidasteeksi sain jalkaani kipsin ja käsiin kepit, joilla mun oli määrä päästä eteenpäin.

Hoitovirheen seurauksena kuuden viikon sairasloma kuitenkin lyheni kahteen ja kävelin molemmilla jaloillani jo aivan liian nopeasti. Silloin olin onneni kukkuloilla, mutta eihän se loppupeleissä ollutkaan yhtään hyvä juttu.

Kiireellä kun ei saa mitään hyvää aikaiseksi.

Kai sillä hoitovirheelläkin oli tarkoituksensa, sillä sen seurauksena meno oli hidasta vielä pitkään – määrätietoisena sisupussina yritin vieläkin puskea vastaan enkä olis vieläkään millään halunnut antautua yhden ”pienen” murtuman armoille, mutta loppupeleissä se oli ainut vaihtoehto.

Todellinen selviytyminen alkoikin vasta sitten, kun vihdoin nöyrryin ja päätin jotenkin edistää toipumistani sen sijaan että olisin elänyt kuin mussa ei olis mitään vialla. Sillä eihän mussa tavallaan ollutkaan – kyllähän mä pystyin kävelemään ja jopa treenaamaankin ihan hyvin, mitä nyt aina iltaisin jouduin kestämään rasituksesta aiheutunutta särkyä.

Päätin, että saan itseni siihen kuntoon. Että leikkauksen jälkeen toipuminen tulee olemaan helpompaa kuin sitä edeltäneet kymmenen kuukautta. Ja sen ajatuksen voimalla teinkin fysioterapeutin jumppaohjeita aamuin illoin, mikä oli lievää ylisuorittamista verrattuna ohjeistettuun ”kolmeen kertaa viikossa” 😉

Määrätietoinen ylisuorittaminen kuitenkin kannatti, sillä sen ansiosta vältyinkin leikkaukselta johon mut oli määrätty. Ja se oli ihme! Ette uskokkaan kuinka paljon sain siitä voimaa ja motivaatiota pitää itsestäni jatkossa entistä parempaa, parasta mahdollista huolta.

Vasta silloin osasin alkaa ottamaan rennommin.

Kuitenkin tapaturma ja murtuma, ja etenkin kymmenen kuukautta kestänyt ontuminen, sai aikaan virheasentoja kehoon. Sen verran pahoja, että reilu vuosi sitten mun terveen jalan reisiluun päähän tuli rasitusmurtuma – ja taas oli edessä pakollinen rauhoittuminen. Ja vaikka en voi ylpeillä suoriutuneeni siitäkään täydellisesti, vaan hoidin kolmen kuukauden levon aikana muun muassa kolmet messut, niin henkisesti se oli mulle paljon helpompaa kuin ensimmäisellä kerralla.

Vaikka lääkärin mukaan mun ei enää koskaan pystynyt juoksemaan, niin vajaa kaksi vuotta murtuman jälkeen juoksin elämäni ensimmäisen puolimaratonin 🙂

Musta tuntuukin, että oon nyt ensimmäistä kertaa ollut vuoden ajan kunnossa.

Ja tän vuoden oonkin ottanut oikeasti paljon rennommin. Alkuvuodesta kävin säännöllisesti osteopaatilla ja sen jälkeen sekä lantionpohjan fysioterapiassa että hieronnassa, jossa vihdoin mun ontumisesta väsyneet pohkeet alkoi heräilemään henkiin. Myös treenimäärät on ollu suhteessa järkevämmät.

Nyt nautinkin täysillä siitä, kuinka hyvältä mun kroppa tuntuu. Terveeltä, toimivalta ja liikkuvalta! Ja tälläisena sen haluankin säilyttää. Ensimmäistä kertaa vuosiin en tunne enää syyllisyyttä tai ahdistusta siitä ”etten voi tehdä jotain” , vaan keskityn täysillä liikunnan aikaansaamaan hyvään oloon ja energisyyteen.

Vaikka alunperin neljän vuoden takainen jalan murtuma tuntui koko maailman romahduttavalta asialta, oon kiitollinen siitä mitä se sai mussa aikaan. Lopulta, kun vihdoin lopetin vastaan taistelemisen, se  sai mut rauhottumaan sekä arvostamaan mun omaa kehoa ja toimintakykyä.

Se ajanjakso opetti mulle paljon mun kehosta ja kasvatti myös mun henkistä kanttia – nimittäin itsenäiselle ja ehkä vähän itsepäisellekkin nuorelle naiselle avun pyytäminen ja sen ottaminen vastaan oli vaikeaa. Toisen murtuman kohdalla jo onneksi paljon vaivattomampaa.. Onneksi opin, että kaikesta ei tarvi selvitä yksin eikä kaikkea taakkaa tarvi aina kantaa omilla hartioilla, se nimittäin on tehnyt mun elämästä paljon kevyempää ja nautinnollisempaa.

Summa summarum: asiat tapahtuu tarkoituksella. Luota siihen, että elämä kantaa vaikka välillä tekiskin mieli vaan antaa periksi ja luovuttaa – muista, ettei se kuitenkaan vie sua sinne minne haluat.

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto

Yksi kommentti

  1. Kristiina kirjoitti:

    Mulla on jalkapöytä murtunut viime sunnuntaina ja en vieläkään osaa kävellä kepeillä, onko mitään neuvoa miten vahvistaa käsilihaksia jotta se olisi helpompaa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *