Minäkö kiinnostava?
20
Tää otsikko on odottanut luonnoksissa sisältöään siitä asti, kun alkuvuodesta tapahtui jotain ennenkuulumatonta. Kävin treffeillä (ei, se ei ollut se juttu) joista en lähtökohtaisesti ollut kovin innostunut.. Vika ei tosin ollut treffikumppanissa, vaan ehkä enemmänkin liian tuoreissa haavoista. Silloin olin niin kyllästynyt ja pettynyt miehiin, että päätin kohdata tän ihmisen täysin takki auki.
Juuri tälläisenä kuin olen, mitään peittelemättä ja salaamatta..
Jotenkin ajattelin, että kertoessani elämäntyylistäni, arvoistani ja historiastani sekä kaikesta mitä mun pienessä päässäni pyörikään, se olis kuin automaattinen turn-off. Että mun outouteni jotenkin karkottaisi toisen pois jo heti kättelyssä. Ennen treffejä toivoin sitä, mutta näin jälkeenpäin oon ihan supertyytyväinen ettei asiat mennyt yhtään sinnepäinkään.
Treffien jälkeen olin ihan hämilläni. Onko oikeasti totta, että jonkun mielestä olen kiinnostava? Olinko just kertonut ventovieraalle tyypille mitä teen työkseni, millainen ruokanatsi oon, mitä mieltä oon ihmisten lihansyöönistä ja kuinka rentoudun meditoimalla ja joogaamalla, kuinka rakas mun perhe mulle on ja miten hyväsydäminen hölmö mä loppupeleissä oon enkä yhtään niin kova miltä näytän. Tyyppi, joka pyristelee uraputkessa ja haluaa tehdä elämällään kaikkea luovaa, vaikkei aina oikeastaan tiedä edes tarkalleen mitä, jotta vois parhaimmillaan auttaa myös muita oman matkansa varrella.
En ollut koskaan aiemmin tehnyt sitä. En kehdannut koskaan kertoa kenellekkään, mikä mut on mun elämässä tuonut tähän pisteeseen missä oon nyt. Vaikka ne kaikki asiat on juuri niitä, jotka tekee mut onnelliseksi. Jotka todennäköisesti tuun vielä jakamaan jonkun kanssa. Siihen päivään asti olin ajatellut, että mun pitäis olla erilainen jotta mä olisin potentiaalinen.
Yhtäkkiä tunsin itseni jotenkin hölmöksi. Tajusin itsekkin viehättyväni juuri samankaltaisista ihmisistä. Omanarvonsa tuntevista, itsestään ja muista huolehtivista tyypeistä joilla on lämmin sydän. Ja kaikenlisäksi mun ystävät tykkää musta tälläisenä. Ja perhe. Ja ne on ihania tyyppejä, eikä lainkaan pöhköjä. Miksi sitten asia treffeillä olis muka jotenkin toisin?
Kun multa kysytään millaisista miehistä tykkään, niin yleensä vastaus on aika simppeli. Intohimoisista. Tykkään ihmisistä joilla on sydämessä paloa sitä omaa juttuaan kohtaan – oli se juttu sitten mikä tahansa. Ei oo melkeen mitään siistimpää kuin nähdä, kuinka ihmisen ilme, olemus ja koko kehonkieli ikäänkuin syttyy tuleen siitä omasta jutusta jutellessaan.
Ja mä oon itse just tuollainen. Mun hymy leviää koko kasvojen leveydelle, kun saan kertoa jollekkin kuinka raakasuklaa on maailman siistein juttu ja miten oon kehittynyt juoksussa kuntoutumisen jälkeen. Ne asiat joihin mä suhtaudun intohimoisesti on tuonut mut tähän pisteeseen. Ne tekee musta mut ja ne tekee musta kiinnostavan.
Aikoinaan aina saatoin välillä miettiä, että mikäköhän mussa on vikana kun jutut ei koskaan lähtenyt luistamaan niiden potentiaalisten tyyppien kanssa, mutta nyt asia on aika selvä. En uskaltanut antaa itsestäni mitään. Olin pelkkää pintaa, huolettomia hyvänpäivän -kuulumisia ilman mitään syvällisempää, vaikka samaan aikaan pystyin olemaan rehellisesti oma itseni mun omien tyyppien seurassa. Ja kuka sellaisesta kiinnostuu? Ei ainakaan ne sellaiset tyypit, joiden halusin – ne itse avoimet ja rehellisesti läsnäolevat tyypit – eikä ainakaan sillä tavalla mitä toivoin.
Kuvat: Monna Pursiainen
Kai ne uudet ihmiset ennen jotenkin pelotti. Pelotti, että joku tuomitsee. Onneksi mä nyt tajuan kuinka siistiä on olla just mä ja ettei kukaan oo mun kanssa samanlainen. Ja tiiätkö mitä, se sama juttu pätee just suhun!
Älä tuomitse, äläkä pelkää tulla tuomituksi – hymyile sen sijaan ja anna palaa!
Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa
Ihana kirjoitus ja niin totta! Vaikka vaatiikin ihan hemmetisti rohkeutta olla täysin avoin. Torjutuksi tuleminen satuttaa niin paljon, ja sitä alkaa heti miettiä, että minussa on jotain vikaa, minä olen kummajainen enkä kenenkään mielestä rakastettava… Mutta kun sitten tapaa jonkun, joka rakastaa sinua sellaisena kuin olet kaikkine piirteinesi, tulee siitä aivan käsittämättömän onnelliseksi. <3
Kiitti Salla! Ja ihan totta.. jotenkin torjunta tuntuu heti siltä, että itsessä ois jotain vikaa, vaikka eihän se tosiaankaan niin ole 🙂 Monesti kun tilannetta rupeaa hetken päästä tarkastelemaan objektiivisesti, niin tajuaa ettei välttämättä ollu edes mitään yhteistä koko ihmisen kanssa tjsp.. Kaikkien kans se ei oo vaan tarkotettu toimivaksi, ihan syystä 😛 Koska ne oikeat tyypit, ne on niitä ”etsimisen” arvoisia <3
Moikka! Oon aika vasta löytänyt sun blogin, mut nyt jo ihan koukussa tähän 😉 Tosi hyvä kirjoitus, just näinhän se menee! <3 Ja ainakin ite ajattelen, et kaikkien kans en vaan pysty olemaan (tai uskalla olla) täysin oma itseni. Mutta ai että, kun sitten löytyy niitä ihmisiä, joitten edessä uskaltaa olla täysin sitä mitä on ja ne hyväksyy sut täysin 🙂 <3
Kiitos Laura ja ihana, että oot löytänyt mun juttujen pariin! <3 Ja se on kyllä ihan totta, että kaikkien kans ei vaan pysty – se on se intuitio, mikä laittaa joidenkin kohdalla stoppia 🙂 Mutta onneks kaikille ei tarvikkaan, vaan just niille oikeille. Parasta <3
Aivan huikeeta että oot uskaltanu vetää tolleen kaikki tai ei mitään-asenteella! Se ei oo helppoa, edes pitkässä suhteessa kun ite muuttuu/kasva,a niin olla rehellisesti sille toiselle oma itsensä. Tiiän kokemuksesta. Mutta voi vitsi mikä palkinto sitten odottaa, kun saat ne omat möröt nujerrettua ja toteet että tämmönen mää oon, ota tai jätä. Yleensä se otetaan, mielummin kun se kulissi-sinä.
Jep – helppoa se ei oo, mutta kuten sanoit palkinto on kyllä sen arvonen! Eipä sitä kyllä itekkään jaksais katella kulisseja (tai puhumattakaan niiden ylläpidosta) 🙂
Apua, nyt osu ja uppos. Oivalsin lukiessani että ihan kun tässä puhuttais minusta neljä vuotta sitten. Olin tullu siihen tulokseen, että nykyään miehet arvostaa vaan irtosuhteita ja tietyntyyppisiä huolettomia naisia, joiden kanssa voi vaan pitää hauskaa. Törmäsin sitten uskomattoman hyvännäköiseen mieheen ja tutustuttiin, ajattelin että nyt on mun tilaisuus pitää hauskaa ja saada jotain iloa syysiltoihin. Olin täysin oma itseni, mitään peittelemättä ja häpeilemättä. Ja nyt, neljä vuotta myöhemmin, oon menossa naimisiin kyseisen miehen kanssa. 🙂 Tosiaan, miten sitä voikaan ajatella ettei omana itsenään kelpais? Minäkin ajattelin, että mulla ei oo mitään menetettävää, sama olla oma itteni kun ei mun kanssa kuitenkaan mihinkään vakavampaan halua ryhtyä. Toisin kävi. Ihmeellistä on elämä.. 🙂
Apua kuin ihana tarina! 🙂 Niin se elämä vaan vie, ihmeellisellä ja yllätyksellisellä tavallaan.. Ja just silloin, kun sitä vähiten odottais 😀 Paljon onnea teille! <3
Ihana inspiroiva postaus, josta ainakin itse sain paljon voimaa. 🙂 Mulla on tuo sama ongelma että ajattelen jo etukäteen että ei kukaan tule musta kiinnostumaan, koska en täytä jotain tiettyjä kriteerejä vaikkapa ulkonäöllisesti tai työn osalta. Vaikka tavallaan olenkin sinut itseni kanssa, miesten saralla musta tulee todella usein epävarma ja epäilen itseäni jatkuvasti. Että ei kai kukaan nyt jaksa tällaista elämää kuin mitä mä elän ja näitä heikkouksiani jne. Olen viime vuosina suorastaan vältellyt treffejä ja sosiaalisissa tilanteissa saatan sulkeutua, koska mietin jo etukäteen että miksi edes jaksaisin näyttää itseäni, kun en kuitenkaan tule täyttämään sen miehen kriteerejä. 😀 En tiedä olenko ottanut ns. yhteiskunnan luomat kriteerit jotenkin liian kirjaimellisesti vai mikä tässä on taustalla, mutta pitää ottaa ehdottomasti asia työn alle ja ryhtyä rohkeasti näyttämään maailmalle, kuka ja millainen oikein olen. 😀 Ja koska kuitenkin on ihan selvää että ei täällä kenenkään tule olla muuta kuin on ja jos ei joku mies sitä ymmärrä niin se ei ole selvästikään silloin oikea mies. Miksi se vaan on niin vaikea ymmärtämää että se pätee myös oman itseni kohdalla, että kyllä mullakin on varaa olla sellainen kuin olen. Tuokin oli hyvä pointti että kyllähän perhe ja kaveritkin tykkää, ja mietin tässä itsekin nyt että miksi ne miehet olisi lopulta niin eri juttu.
Eli kiitos että jaoit tuon kokemuksen ja nämä ajatukset, koska mua ne ainakin onnistui inspiroimaan ja herättämään vähän luottoa itseeni. 😀
Oi mikä kommentti, kiitos Tiia! Ja joo mä kans myönnän, että helposti sitä jotenkin asettaa itselleen paineita toisen ennakko-odotuksista joidenkin tiettyjen ajatusmallien mukaan – siis ilman, että on edes tavannu koko ihmistä! Mutta mä uskon, että kun vaan on rohkeasti ja avoimesti oma itsensä niin se on jo sellainen kiehtova piirre mikä vetää monia puoleensa 🙂
Ehdottomasti nyt otat härkää sarvista kiinni! Okei, se ei oo ihan helppoa ja vähän jopa pelottavaakin, mutta todellakin sen arvoista. Se on juttu, mitä kannattaa todellakin työstää 🙂 Ja itsehän se jo tuossa totesit: ”ei täällä kenenkään tule olla muuta kuin on ja jos ei joku mies sitä ymmärrä niin se ei ole selvästikään silloin oikea mies”, joten pidä se vaan mielessä joka hetki 🙂
Aivan parasta kuulla, että teksti inspiroi – tsemppiä tulevaan! <3
Näytät tosi nätiltä kaikissa näissä kuvissa!!! Plus oot ihana sellasena ku oot ❤️
<3 <3 Kiitos, oot ihana!
Oot niin ihana, Aino! <3 Just tuollaisena, omana itsenäsi 🙂 Sie olet miun mielestä yksi hyvä esimerkki ihmisestä, joka on terveellä tavalla ylpeä itsestään ja omasta tekemisestään, ylipäätään olemisestaan. Ja se lämminsydämisyys mikä siusta huokuu, on jotain uskomatonta! Sellaista vilpitöntä luonnollisuutta 🙂 <3
ps. "Mun hymy leviää koko kasvojen leveydelle, kun saan kertoa jollekkin kuinka raakasuklaa on maailman siistein juttu" 😉 Hahah, muistan eräänkin kerran kesäkuulta ja kyllä, tilanne meni just noin! 😀 Pus! <3
Kiitos Anna <3 Et tiiäkkään kuinka sun sanat lämmitti mieltä 🙂 Ja haha! No älä.. 😀 Musta tuntuu et musta tulee sillon ihan sekopää, mut sillai hyvällä tapaa sit kai.. 😉 😀 Pusuja <3
Mä tapasin poikaystäväni juuri sellaisessa tilanteessa, että treffeille meno ei olisi oikein huvittanut, ja oli jo valmiiksi pessimistinen ja nuiva fiilis, kun oli ollut pienoisia sydänsuruja niin vähän aikaa sitten 😀 Ei siis ollut mitään odotuksia, päätin vain mennä kuitenkin kahville mukavan oloisen tyypin kanssa, ja vielä ekojen treffien jälkeen ajattelin, että ehkä meistä tulee kavereita, kun tultiin niin hyvin juttuun, vaikka en ensi silmäyksellä ihastunutkaan. Eipä siinä lopulta mennyt kuin joitakin viikkoja, kun sitten tajusin olevani ihan lääpälläni tähän herraan, ja kohta ollaan oltu yhdessä vuoden verran 🙂 Tavallaan koen, että oli tosi hyvä juttu tutustua uuteen ihmiseen ilman odotuksia ja paineita, tuli varmasti oltua paljon ”normaalimpi” kuin silloin, jos olen ihastunut heti ensi silmäyksellä ja antanut sen häiritä arvostelu- ja keskittymiskykyä 😀
Oi, ihana! Ja joo – se on kyllä ihan totta, ilman ennakkoluuloja sitä varmasti on jotenkin rennompi ja luonnollisempi 🙂 Mä kans myönnän, että jos oon ihastunut ensisilmäyksellä niin oon oikeen vielä romantisoinut sitä ihmistä ja niitä tilanteita (niitäkin, joissa ois hälytyskellojen pitänyt soida) 😀 Hah!
Oot todellakin kiinnostava ja haluttava just sellasena kun oot ja sun pitäiskin uskaltaa jakaa se ihan kelle tahansa<3
pus hani, ihana teksti :-*
Rakas, pusut takas – ihanasti sanottu, oot superihana! <3
Kannattaa lukea kirja ”Miksi fiksut naiset valitsevat väärin”. Siinä on hyvää pohdintaa monenlaisista asioista liittyen naisiin ja miehiin 🙂
Hei jes, kiitos vinkistä! Kurkkaanpa heti ens kerralla kirjastosta löytyiskö tää hyllystä iltalukemiseksi 🙂 😀