Hae
Aino Mäkelä

27. Fitnesskirous

Viime viikolla Pippa Laukka herätti jälleen keskustelua fitneksen vaaroista. Mä myönnän rehellisesi jo heti alkuun mun viikon olleen niin kiireinen etten edes kerennyt lukea koko tekstiä, mutta siihen liittyviä keskusteluja senkin edestä.. Yleensä en jaksa sen koommin reagoida näihin juttuihin enää sillä mulla on itsellä hyvin vahva ymmärrys siitä minkä koen itselleni hyväksi, mutta tänään jostain syystä mulla teki mieli kirjoittaa aiheesta.

Arkeen paluu

Kaikkea tätä jo vuosia sivusta seuranneena, itse oman kroppani toiminnan sekoittaneena ja asioita opiskelemalla mulle on muodostunut aika selkeä kuva siitä minkä itse näen koko homman ongelmana:

Kiire. Ymmärtämättömyys. Riittämättömyys.

Yhteen sanaan tiivistettynä kiire vois olla mun mielestä ehkäpä paras kuvaamaan koko fitneksen ympärillä esiintyvää ”ongelmaa”. Veikkaisin, että jos oikein oi’otaan mutkat suoriksi niin kiinnostus lajiin/elämäntyyliin herää pinnallisista syistä, tahdotaan menestystä nopeasti eikä tehdä kunnolla pohjatyötä ennen lavalle nousua. Siihen tiivistyy myös tietynlainen ymmärtämättömyys sekä riittämättömyyden tunne. Monille kurinalaisuus varmasti lisää voittamattomuuden tunnetta ja siten vahvistaa itsetuntoa sekä kireän kisakunnon kautta saadaan puolestaan hyväksyntää muilta.

Been there, done that.

Väliviiva

Fitness itsessään on kuitenkin kehon äärirajoille viemistä eikä sen kuulukkaan olla tervettä. Toisaalta, onko kilpaurheilu sitä koskaan? Elämäntyylinä sen voi toki toteuttaa myös fiksustikkin. Kuitenkin jos lavalle haluataan nousta niin sinne ei mun mielestä kavuta yksin eikä hinnalla millä hyvänsä, vaan ammattitaitoisen valmentajan ja useamman vuoden pitkäjänteisellä työllä.

Instagramkuvista inspiroituneena moni päättää nousta itse vuoden päästä lavalle, mutta käykö koskaan samoin kun katsotaan jääkiekkopelejä tai yleisurheilua?  Tuskin kovinkaan moni penkkiurheilija ajattelee olevan millään tapaa mahdollista, että olis vuoden päästä samalla viivalla esikuviensa kanssa.

Sen usean vuoden työllä saavutettu lavakunto onkin kaiken huipentuma, pieni prosentuaalinen osuus koko matkasta – ja jos oikeasti lajissa haluaa menestyä ja antaa sille kaikkensa pitää koko matkan olla antoisa: ei ainoastaan sen pienen, ohikiitävän hetken. Pitkäjänteinen työ palkitaan, eikä se ymmärrä kiirettä. Sen sijaan se sisältää ymmärryksen siitä mitä tehdään ja kyvyn nauttia siitä mitä se vaatii onnistuakseen.

Väliviiva

Nyt moni siellä varmasti miettii, että mikä oikeus mulla on puhua asiasta kun en ole koskaan edes kisannut? Siinä moni on varmasti oikeassa ja nää ajatuksethan on puhtaasti mun omiani eikä mitään totuuksia, joten jokainen saa olla niistä itse mitä mieltä haluaa 🙂

Oikeastaan otin tän esille vähän syvällisemmästä syystä. Kuten sanoin se hetki siellä lavalla on ohikiitävä – se on se tavoite, mikä monella fitnekseen syystä tai toisesta hurahtaneella on mielessä. Sama pätee lähes kaiken suhteen. Tavoite, se silmissä kiiltävä päämäärä on yleensä jotain hyvin hetkellistä ja omalla tapaa hyvin irrallista, minkä vuoksi sen ei kannata antaa sokaista liiaksi. Liiallinen uhrautuminen jonkin yksittäisen asian vuoksi, oli sitten kyseessä oma terveys, talous tai sosiaaliset suhteet, on vain harvoin sen arvoista.

Väliviiva

Mun mielestä on tärkeää ymmärtää mitä tekee ja miksi tekee. Sen takia musta tuntuukin aina vähän pahaa, kun nään blogeissa tarkkoja kalorimääriä, laskettuja makroja ja pilkulleen viilattuja ruokapäiväkirjoja siitä miten kenenkin kuuluisi syödä – ihan puhtaasti siitä syystä, että me ollaan jokainen yksilöitä aivan kuten meidän tarpeetkin. Toki on olemassa suuntaviivoja, mutta ne ei ota huomioon kokonaisuutta vaan teoreettisen totuuden.

En ois itse valmis ottamaan riskiä, että joku ottais siitä mallia – vaikka mulla itselläni oliskin tietämys ja syvä ymmärrys siitä mitä, miten ja miksi syön ja treenaan tietyllä tapaa ei sitä samaa voi olettaa ruudun toiselta puolen. Sen takia sellainen onkin mun mielestä aina vastuutonta, eikä mun mielestä siitä oo järkevää siirtää vastuuta ruudun toiselle puolenkaan.

Siinä missä muut mollaa fitnesstä mä en itse enää lähtis siihen. Mä arvostan monia kisaajia, heidän älytöntä fysiikkaansa sekä mieletöntä itsekuria. Heissä näkyy se kuinka ammattitaitoisella valmennuksella ja hyvällä pohjatyöllä saadaan aikaan loistavia tuloksia ilman, että terveys kärsii.

Aina on helppoa etsiä syntipukkeja, mutta yleensä se syypää löytyy peiliin katsomalla. Jos kopioidaan toisille suunniteltuja treeniohjelmia ja tiukkoja kisadieettejä, noudatetaan niitä ilman ammattitaitoista valmennusta tai ymmärrystä siitä mitä tekee niin kenen vika se on jos homma menee puihin?

Väliviiva

Jokainen varmasti pääsi kärryille siitä, mitä ajan takaa. Kaiken pohjalta löytyy nimittäin motivaatio ja kun se tulee sisältäpäin, on myös ymmärrys taattu – ymmärrys puolestaan luo tiedonjanoa, aitoa uteliaisuutta ja kiinnostusta siitä miten tehdä asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Ja siinä vaiheessa kun kaiken tekemisen keskiössä on se tärkein, eli kunnioitus itseään ja hyvinvointiaan kohtaan, on helppo tehdä päivittäin hyviä valintoja jotka vie meitä eteenpäin.

Mä tosin varoitan, että sillä tiellä perille pääsee tuskin koskaan, mutta lohdutuksena voin kertoa jokaisen mutkan ja kuopan vaan vahvistavan tunnetta oikeasta suunnasta 🙂

Optimistina haluan uskoa siihen, että jokaisella meistä on mahdollisuus valita onko se loputon suo jossa me rämmitään vailla päämäärää vai antoisa matka josta otetaan kaikki ilo irti – niin niistä ylä- kuin alamäistäkin.

Toisaalta oisko se oikeestaan ees kivaa, jos kaikki menis aina heti ykkösellä putkeen?

Allekirjoitus

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

2 kommenttia

  1. Outi Karita kirjoitti:

    Olipa hyvä kirjoitus!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *