Hae
Aino Mäkelä

Tunteiden vuoristorata – kamala(n) ihana viikko

Ihanaa, että on jo sunnuntai ja viikko on kohta pulkassa. Kulunut viikko on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa ja välillä mietin, että kestääkö mun pää.. Mutta kestihän se, koska muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Viikko alkoi täydellisesti maanantaina, kun Tuula sai pentunsa. Kolme ihanaa, eloisaa ja rehevää pentua joista oltiin todella onnellisia. Olin huojentunut, kun kaikki meni ihan putkeen ja Tuula piti hyvää huolta pennuistaan. Kävin jopa tiistaina toimistolla, koska tiesin että pennut kyllä selviäisivät kotona ilman minun jatkuvaa vahtimistani.

Kunnes torstai-aamuna se onni vietiin meiltä. Aamulla havahduin siitä, että yksi pennuista oli poistunut joukostamme.. En osaa edes kuvailla, miten hirveä tunne se oli. Pieni ja avuton pentu, täysin viaton. Itkin, itkin ja itkin – ja tulin hysteeriseksi kahdesta muusta vahtien jatkuvasti niiden hengitystä.

Päivän mittaan tajusin, että myös toisen pennun kunto heikkenee… Pentu hengitti, mutta ei oikein enää liikkunut pennulle tyypilliseen tapaan eikä syönyt lainkaan. Pakkasin pennut ja Tuulan autoon, ja lähdettiin kohti eläinlääkäriä jossa saatiin hieman helpotusta tilanteeseen. Kuitenkaan eläinlääkäri ei ollut varma, selviäisikö pentu enää seuraavaan aamuun asti.

Kotiin päästyäni syötin pentua koko yön aamuun asti korvikkeella ja toivoin parasta. En voinut nukahtaa ja heti jos niin meinasi tapahtua, havahduin paniikissa tarkistamaan oliko pentu hengissä. Se oli yksi elämäni hirveimmistä öistä, mutta se oli sen arvoinen – nimittäin aamulla pentu oli jo sen verran elinvoimainen, että jaksoi jo itse syödä ja hakeutui itse innokkaasti Tuulan nisille <3 Kun päivän mittaan pennun paino alkoi nousta, myös oma huoleni alkoi hälventymään.

Vielä seuraavan yön heräilin vaistonomaisesti tarkistamaan pentujen vointia, mutta joka kerta oma huoli osoittautui turhaksi. Suru menetetystä pennusta on valtava ja edelleen pelkkä ajatuskin tuo kyyneleet silmään. Vaikka järjellä tiedän, että tällaista sattuu ja vastasyntyneiden pentujen elämä on hauras, on asiaa silti vaikea hyväksyä. Se tuntuu niin äärettömän epäreilulta…

Kuitenkin samaan aikaan oon ihan äärettömän kiitollinen ja onnellinen että meillä on edelleen nuo kaksi vahvaa ja tarmokasta pentua meidän ilonamme. Ulla ja Seppo <3 On ihan hämmästyttävää miten rakkaita noista pienistä tulee jo heti ensimmäisten päivien aikana ja nyt jo mietin, miten ikinä pystyn niistä luopumaan.

<3 Aino

LUE MYÖS:
Tervetuloa Karhukorpeen! / Tuula sai pentuja! / 3 askelta kohti hyvinvointia

SEURAA MYÖS:
IG @makelaino / FB RAWinto

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.