Susia ja sopuleita

Pidin itseäni joskus itseäni yksinäisenä sutena. Itsenäisenä vaeltelijana, joka pärjäsi loistavasti yksin ilman muiden apua. Halusin kovasti pärjätä yksin ja tehdä omaa juttuani, luoda jotain uutta. Sopulielämä ahdisti mua enkä missään nimessä halunnut olla riippuvainen kenestäkään toisesta. Kunnianhimoisesti kaikki piti tehdä itse, apua pyytämättä.

Imperfektissä: pidin, halusin, ahdisti.

Avun pyytäminen ei oo kuitenkaan merkki heikkoudesta. Se on merkki siitä, että pystyy myöntämään sen ettei pysty kaikkeen itse. Kenenkään ei tarvitse olla paras kaikessa ja jokaisen voimavarat on rajalliset. Avunpyyntö on nöyrtymistä inhimillisyyteen eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin.

Koen edelleenkin olevani susi. Itsenäinen, mutta en enää yksinäinen. Oon päästänyt ihmisiä mun lähelle ja saanut maistaa yhdessä tekemisen maukasta hedelmää. Siinä piilee ääretön voima. Toisia arvostaen jokaisen antaessa oman parhaansa, taitonsa ja osaamisensa osaksi jotain suurempaa, kaikkien yhteiseksi hyväksi. Ainoastaan siten voidaan rakentaa jotain suurempaa, jotain mihin kukaan ei olis yksin pystynyt.

Yksin metsästäessä piilee kuitenkin riski, että joku nälkäinen peto yllättää ja iskee kimppuun arvaamatta. Se voi väsyttää, tehdä pieniä hyökkäyksiä ja odottaa heikkoa hetkeä jolloin viimeistellä voitto itselleen. Ne pedot on niitä, jotka eivät tajua että yhdessä metsästäessä oltaisiin voitu saavuttaa jotain suurta. Petoja, joiden ajatukset on vain ja ainoastaan oma hyöty.

Muutaman pedon kynsistä selvinneenä ne haaskalta toiselle juoksentelevat alkaa tunnistaa jo kauempaakin. Varovaiseksi oon oppinut enkä siitä piirteestä halua eroon päästäkkään, mutta en halua antaa sen hallita. Jokainen kuitenkin ansaitsee mahdollisuuden näyttää omat kyntensä – niin hyvässä kuin pahassa.

Viikonloppuja,
<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Kuvista kiitos Monnalle!