Näin syksyn tullen halusin jakaa teille ihanaakin ihanamman reseptin, huippumaukkaan herkun joka sai alkunsa Juhannuksen vieton lomassa. Juhannuksen juhlinta kun ei meikäläisellä sujunut ihan perinteisten kaavojen mukaan, vaan yhdessä mun ihanan ystäväni kanssa me loihdittiin kakkuja toinen toisensa perään ja siinä välissä vähän samoiltiin ulkona sekä nautiskeltiin kaupungin hiljaisuudesta vilttien mutkassa kikatellen.

Yksi niistä resepteistä nousi omasta mielestäni ylitse muiden ja nyt tää resepti on myös vallitsevan satokaudenkin mukainen herkku. Joko arvaatte? Kyllä vaan, kyseessä on omenapiiras! Vieläpä raaka sellainen. Eikä mikä tahansa omenapiiras vaan omena-kanelimuru raakapiiras kaikessa hienoudessaan ja herkullisuudessaan ihanan mehevän pohjan kera, kuinkas muuten!

Älä säikähdä, jos piirakan tekeminen tuntuu lukemisen jälkeen vaikealta! Oikeasti koko homma on tosi simppeli ja kaikki vaiheet soljuu sopusointuisesti keskenään yhdessä, vaikka saattaakin vaikuttaa monimutkaiselta.

2 dl tiikeripähkinäjauhetta*
10 medjool-taatelia
raastettu omena
1,5 rkl kookosmannaa
2 tl ceylonkanelia
2 tl kardemummaa, jauhettuna
2 tl bourbonvaniljaa
1 dl mulperimarjoja
ripaus merisuolaa

Aloita pohjan valmistuksella. Laita tiikeripähkinäjauhe, mulperit, kivettömät taaltelit, kookosmanna ja mausteet tehosekoittimeen. Sekoita tasaiseksi, tiiviiksi massaksi. Raasta omena ja lisää se pohjamassan joukkoon nesteineen sekoittaen pohjamassan tasaiseksi. Ota taikinasta n. 2 rkl kulhoon talteen omenamurun valmistusta varten. Painele pohja kakkuvuokaan piirakkapohjan tavoin muodostaen korkeat reunat ja nosta jääkaappiin täytteen valmistuksen ajaksi.

*Voit käyttää myös manteli-, kookos- ja/tai hasselpähkinäjauhoja pohjan valmistukseen.

1 avokado
1 dl Foodin kookosmannaa + 1 dl vettä
2 omenaa
1 rkl psylliumkuitua
2 rkl tocoa
1 rkl lucumaa
30 g raakakaakaovoita
3 rkl hunajaa
2 rkl sitruunamehua
½ punttia sitruunamelissaa

Aloita hienontamalla kaakaovoi ja laita se vesihauteeseen sulamaan. Blendaa seuraavaksi kookosmanna ja vesi keskenään, jonka jälkeen voit lisätä blenderiin avokadon ja omenat sekä psylliumin. Sekoita tasaiseksi. Lisää seuraavaksi toco, lucuma, hunaja ja puristettu sitruunan mehu, jonka jälkeen blendaa massa jälleen tasaiseksi. Lisää viimeiseksi blenderiin sulanut kaakaovoi sekä sitruunamelissa ja sekoita. Tarkista maku! Levitä täyte yhdessä kanelitahnan kanssa piirakkapohjan päälle.

6 medjool-taatelia
1 dl vettä
1 rkl ceylonkanelia

Mittaa vesi ja laita kivettömät taatelit sekä kaneli korkeaan kulhoon ja ne surauta sauvasekoittimella tasaiseksi. Nosta 1 rkl kanelitahnaa talteen omenamurun valmistusta varten. Levitä kanelitahnaa yhdessä täytteen kanssa piirakkapohjan päälle

2 rkl pohjamassaa
1 rkl kanelitahnaa
0,5 dl mulperimarjojen murua
2 tl ceylonkanelia
kuutioitu omena

Sekoita pohjamassa, kanelitahna ja kaneli tasaiseksi seokseksi. Sekoita joukkoon mulperin murut ja kuutioitu omena. Lisää omenamuru tasaisesti täytteiden päälle. Nosta valmis piirakka jääkaappiin (4h) tai pakkaseen (n. 1h) tekeytymään.

Omenat on kyllä meikäläisen suurinta herkkuja ja vähän on nyt onnistunutkin harmittaan, että tänä vuonna kotimainen sato ei oo ollu kovin hyvä. Varoittelivat vielä, että pihlajanmarjakoin vuoksi Suomessa on tänä vuonna käytetty tavallista enemmän erilaisia myrkkyjä vähäisenkin sadon suojelemiseen joten suosittelen kaikkia kotiuttamaan kaupasta omenansa luomulaatuisina – ihan varmuuden varalta.

Yksinkertaisempiakin omenareseptejä on toki luvassa, vähän maanantaiseen tyyliin 🙂 Siitä tulikin mieleeni muistuttaa teitä vielä arvonnasta johon voi osallistua vielä tänään – jos se on siis vielä tekemättä niin kipinkapin tänne kommenttia rustaamaan !

Aurinkoista syyskuuta,
<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Aikalailla viimeiset puoli vuotta oon henkisesti valmistautunut siihen, minkä tiesin väistämättä jossain vaiheessa olevan edessä. Jalan luudutusleikkauksen ja sitä seuraavan pitkän sairasloman, sekä sitä seuraavan kuntoutuksen. Puolen vuoden aikana oon onnistunut jo psyykkaamaan itseni siihen kuntoon, että oikeastaan odotan kaikkea tulevaa jo innolla – ehkä eniten kaikkea sitä kivaa, mitä sitten koko prosessin jälkeen mua odottaakaan.

Oon saanut mun läheisiltä ja tuttavilta sekä teiltäkin ihan suunnattomasti sympatiaa ja tsemppitoivotuksia, kiitos niistä! Mä oon kuitenkin jo niin sinut tän jutun kanssa, että mulla on aika kevyen huoleton olo ja mä tiedän, että tää tulee tekemään mulle hyvää. Jo pelkästään sen ajatuksen voimalla, että saan taas joskus kävellä kivuttomasti jaksaa tosi pitkälle.

Nyt kun tj-lukema alkaa uhkaavasti päivä päivältä olla lähempänä nollaa rupeaa kaikki käytännön asiatkin konkretisoitumaan. En oo vieläkään osannut päättää, että luovunko täysin mun Helsingin kodista ja pakkaan elämäni johonkin varastoon odottelemaan sitä päivää, kun pääsen siihen taas täysillä kiinni. En millään jaksaisi sitä rumbaa ja tiedän, että jalkapuolena uuteen kotiin muuttaminen tulis olemaan haasteellista. Toisaalta myös tyhjillään olevasta asunnosta on hölmöä maksaa vuokraa.

Ehkä se pakottava tarve päästä kodista eroon on jonkinlaista oirehdintaa sitoutumiskammosta, sillä onhan se nyt selvää etten oo kuluneiden vuosien aikana kyennyt perheeni ja ystävieni (ne onkin ne kaikista tärkeimmät, onneksi) lisäksi ottamaan pysyvää otetta oikeastaan yhtään mistään. Oon jatkuvasti kulkenut kohti sitä omaa suuntaani ja uusien haasteiden kohdatessa vanhat ovat saaneet jäädä unholaan. Voikin olla, että ajatus siitä että mulla olis nyt oma paikka ja koti johon palata tuntuu ihan liian aikuiselta ja pelottavalta. Voipa ollakkin, että just siks nyt tuntuukin niin hyvältä ottaa pieni taantuma ja päästä kotiin äidin hoidettavaksi, vaikka äiti ei varmaan asiasta yhtä innoissaan ookkaan.

Pelottipa tai ei, en kuitenkaan aio jäädä sen tunteen kanssa kotiin märehtimään kuin tuomionpäivää odotellen. Ennen leikkausta on vielä niin paljon asioita, jotka haluan kokea ja nähdä sekä monen monta ystävää halattavana. Treenimotivaationkin löysin uudelleen, vaikka jossain vaiheessa jatkuva salilla kulkeminen alkoi turhauttamaan sillä kuukauden päästä tuun olemaan ainakin kolme kuukautta lähes täydessä levossa.. Että hyvästi vaan rautainen kestävyys ja lihaskunto! Hahha. Elämäntahtia oon kuitenkin jo vähän alkanut hidastamaan, ikäänkuin pehmeästi laskeutuen tulevaan sen sijaan, että juoksisin täysiä päin seinään.

Loppupeleissä se kolmen kuukauden makoilukaan ei enää kuulosta niin hullulta, vaikka ensi kertaa sen kuullessani rupes kyyneleet valumaan pitkin poskipäitä. Munkin kaltaisen duracell-pupun tekee hyvää hengähtää välillä – veikkaan, että uusia intohimoisia ideoitakin alkaa syntymään jahka selviän lääkehuuruista. Toki asia ois eri jos tää kaikki ois tapahtunut täysin yllättäen, mutta nyt mulla on mahdollisuus valmistautua siihen kaikin mahdollisin tavoin. Onneksi. Tällä kertaa haluankin hoitaa homman huolella ja antaa toipumiseeni niin paljon aikaa, kuin sen vaatii.

Sen kai mä vaan halusin sanoa, että vaikka välillä tuntuiskin käsillä olevan pelkkä lopun alku niin kaikesta seuraa aina jotain hyvää. Vaikka kuinka kornilta se kuulostaiskin niin se on just niin totta, kuin itse siihen uskoo. Ja mä ainakin uskon.

<3 Aino

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Blogilistalla / Instagramissa

Kuvat: Viiskulma