Multa kysytään usein mielipidettä herkuttelusta ja sitä, että herkuttelenko itse ja kuinka usein. Yleisesti tuntuu olevan vallalla käsitys ettei ihminen voi herkutella ja nauttia elämästään, jos sitä haluaa elää kuten minä haluan – eli terveellisesti, tiedostavasti.

Uskon sen johtuvan hyvin pitkälti median siihen liittämistä harhakuvista mitkä on alkaneet muodostua enemmän kuin vakioiksi, kun terveellinen elämäntyyli on noussut yhä enemmän pinnalle ja saanut ihmisiltä yhä suuremmassa määrissä huomiota on myös. Lehtien ja netin ollessa pullollaan onnistumistarinoita, joissa muutamassa kuukaudessa on pudotettu hurja määrä kiloja kieltäytymällä tästä ja tuosta, punnitsemalla jokaisen suupalan ja kellottamalla ateriansa on varmasti siihen vaikutuksensa – eikä se ole mikään ihme.

Mitä ihmisten juttuja kuuntelee ja lukee esimerkiksi netin keskustelupalstoilta musta tuntuu, että yksi oleellinen tosiseikka on unohtunut: laihduttaminen ja terveellinen eivät ole synonyymeja toisillensa. Mielessä tuntuu usein olevan vain painonpudotus ja nykykulttuuriin sopivalla tavalla ”mulle-kaikki-heti-nyt” -tyylillä, jolloin helposti sokaistuu todellisuudelle.

Suunnitellaan ja eletään siellä ”sitten kun” -maailmassa ja unohdetaan, että voitais olla onnellisia ihan just nyt – ihan vaan yksinkertaisesti miettimällä vastausta kysymykseen ”miksi?”.

Nyt moni siellä varmaan miettii, että miten tää liittyy otsikon kohtuulisuuteen ja kohtuuttomuuteen, ja siihen herkutteluun? 

Hyvinkin oleellisesti! Mä olen nimittäin elänyt niin, että oon ostanut kaupasta lähestulkoon pelkkiä herkkuja. Oon myös punninnut jokaisen suupalani ja vetänyt herkkuövereitä ”tankkauspäivinä”. Molemmat oli selviä heijasteita mun malttamattomuudesta, joka johti huonoihin valintoihin ja jatkuvaan tyytymättömyyteen.

Monilla tuntuukin olevana ongelmana juuri se tyytyämättömyys omiin valintoihin. Ensin ”kituutetaan” syömällä terveellistä ruokaa ja sitten joko selkärangan katketessa tai herkkupäivän koittaessa lähtee mopo käsistä ja siitä seuraa yleensä jäätävä morgan.

Sillä hetkellä on tärkeintä oppia kysymään itseltä ”miksi”. Se oli se, mitä mä rupesin tekemään kun en ymmärtänyt omaa holtitonta käytöstäni. Rupesin kyseenalaistamaan omia valintojani ja tajusin, ettei niissä ollut mitään järkeä. Mun omat perustelut oli onttoja ja jätti mut tyhjäksi.

Nykyään mitä tulee herkutteluun ihmiset yleensä yllättyy mun löysästä asenteesta sen suhteen. Herkuttelu ei ole mulle mikään ongelma ja vastaan aina harrastavani sitä lähes päivittäin – enkä edes valehtele! Elän terveellisesti, mutta nautinnot on mulle tosi tärkeitä. Enkä varmasti ole ainoa, joka ajattelee samoin. Nykypäivänä meidän ”tavalliset” nautinnot ei vaan onnistu tyydyttämään meidän tarpeita sillä ne toistaa halvalla/helposti/nopeasti -reseptiä mikä toistuu aika monessa meidän elämässä. Ja sellaiset asiat tuo hetkeksi iloa, mutta lopulta tekee olon aika kurjaksi.

Jokaiselle meistä kohtuus on omanlainen käsite, mutta siitä huolimatta mun mielestä jokaisen ihmisen kuuluis saada osakseen nautintoja. Nykyään tuntuu olevan vallalla se ajatus, että on tosi hienoa jos on pystynyt kieltämään itseltään jotain pitkäksi aikaa – ”vitsi mä oon kova tyyppi” – ja tottakai oman mielensä lujuutta on hyvä aina välillä testata.. Mutta, onko jatkuva kielloissa eläminen lopulta kovinkaan antoisaa? Onko se egon saama kicksi siitä muka niin mieletön? Voin kertoa: ei se ole. Mä oon nimittäin elänyt sillä tavalla. Monesti holtiton herkuttelu johtuu pohjimmiltaan tyytymättömyydestä ja tunnelukoista – kun taas joskus mielihalujen takana on ihan muita kuin tunnesyitä, esimerkiksi energianpuute tai suoliston hiiva.

Kuitenkin silloin kun on itse tietoinen omien valintojensa taustoista, myös nautinnot tuntuu entistä paremmilta eikä niistä tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Kun aidosti haluaa elää terveellisesti ja tehdä itselleen vain parhaita valintoja, myös herkuttelu ja elämästä nauttiminen muuttuu yleensä helpommaksi. Silloin ne epäterveelliset, itselle huonot valinnat ei yleensä edes tunnu vaihtoehdoilta – mutta niidenkään nautiskelu ei aiheuta sen kummempia tunnontuskia, kun omat motiivit on selkeät.

Mun motiivina toimii se, että viihdyn hyvinvoivana ja energisenä. Silloin kun syön hyvin mä myös oon paljon positiivisempi, tehokkaampi ja enemmän läsnä. Ja niinä hetkinä, jos lähden kavereiden kanssa ulos ja ilta päättyy shottiralliin tai ravintolassa otan jälkiruoaksi talon jäätelöä mä osaan nauttia myös niistäkin – sillä ne ei oo mun normi, vaan pieni nyanssi joka tekee juuri siitä hetkestä täydellisen.

Ja sitä elämä juuri on: hetkiä. Kokonaisuus ei tuu koskaan olemaan täydellinen eikä me koskaan tulla olemaan valmiita, mutta juuri tästä hetkestä me voidaan saada kaikki mahdollinen ilo irti, jos vain niin halutaan.

Mikä motivoi sua voimaan hyvin? Ihanaa uutta viikkoa kaikille, mä haen nyt pakkasesta mun karamelli-karpalojäätelön ja alan viettämään leffailtaa 😉

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Mulla oli ajatuksissa kirjoittaa tänään kohtuudesta ja kohtuuttomuudesta, ajatuksia ”selkärangan katkeamisesta” ja kaikesta siitä mahdollisesti aiheutavan huonon omantunnon myrkyllisyydestä, mutta mä en pysty. Oon tällä hetkellä jotenkin niin tyytyväinen ja onnellinen etten pysty ajattelemaan mitään ennenkuin saan jaettua nää mun ajatukset teidän kanssanne.

Palataan siis ajassa taaksepäin reilu kaksikymmentä vuotta. Olin jo lapsena naapureiden kauhu ja jokainen raukka, joka omisti jonkin nelijalkaisen joutui mun uhriksi. Rakastin koiria ja varmaan siitä asti kun opin kävelemään oon kiertänyt ovelta ovelle pyytämässä naapurin koiria lenkille. Mun lapsuudessa mulla olikin monta ihanaa naapurinkoiraa, joita sain hoitaa sydämeni kyllyydestä enkä koskaan kyllästynyt niihin. Päinvastoin: mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän mä taisin niihin kiintyä.

Sinnikkäästi anelin vaadin toivoin omaa koiraa vuosia, mutta vasta täytettyäni yhdeksän mun rakkaimman hoitokoirani siirtyessä ajasta ikuisuuteen sain vanhemmiltani myöntävän vastauksen – ja se oli sitten menoa se.

Olin koiranörtti ja osasin jokaisen omistamani koirakirjan ulkoa kannesta kanteen, puhumattakaan koiraroduista joita aina esittelin kaikille sukulaisille kyllästymiseen asti. Haaveilin aikuisena asuvani maalla ja tekeväni töitä opettajana, jotta voisin pitkillä kesälomillani hoitaa mun koiria ja niiden pentuja. Keksin ja kirjoitin listoja ylös mahdollisista tulevista kennelin ja koirien nimistä. Ja kun varttuessani aloin harrastamaan koiranäyttelyitä, ostin jokaisen luettelon ja luin ne useita kertoja läpikotaisin – tunsinkin monien koirien sukutaulut ja näyttelyvoitot ulkoa ilman mitään ongelmia.

En silloin miettinyt mitään vaan seurasin puhtaasti omaa sydäntäni ja intohimoani, vaikka se saattoikin vaikuttaa hieman hullulta. Mutta kuten te varmasti tiiätte niin elämässä kaikki ei mee aina kuin elokuvissa, ja mä jouduin sydän särkyneenä luopumaan mun koirista reilu viisi vuotta sitten. Se oli aivan kamalaa ja mä menin siitä ihan rikki.

Vuosi sitten muutettuani Jyväskylään rupesin kiusaamaan itseäni ja leikittelemään ajatuksella omasta koirasta, ja kuluneen vuoden aikana mulla onkin ollut jos minkälaisia karvakorvia mun luona hoidossa lievittämässä mun koirakaipuutani. Mulla ei nimittäin enää onneksi oo mitään oikeaa estettä sille, ettenkö voisi ottaa koiraa – ainoastaan vaan mun järki, jonka mielestä koira hankaloittais mun liikkuvaista elämäntapaa.

Vaikka toisaaltahan se vois olla just ihana syy olla enemmän aloillaan..?

Nyt tajuan, että tuo parikymppisenä koettu luopumisen tuska oli vain osa tätä tarinaa eikä sen loppu – vaikka se silloin tekikin mut tosi onnettomaksi. Just tällähetkellä tälläinen väliaika-koirailu on mulle just täydellistä Parhaillani mä saan nautiskella pienen palan siitä mun lapsuuden unelmaelämästä, sillä sain ilon ja kunnian tulla viikonlopuksi koiravahdiksi maalle. Koirien lisäksi täällä on myös lampaita, pässejä ja kanoja! Ja arvaattekin varmaan, että mä oon aivan onnessani.

Tää ei ollut sitä, mitä mä alunperin tältä viikonlopulta odotin, vaan jotain paljon parempaa. Oon pyrkinyt elämään ajatuksella ”I don’t make plans, I just reflect.” tän kesän ja se on tehnyt mun elämästä tosi ihanaa – ja se pätee ihan kaikkeen: tähän viikonloppuun, kuin tähän kirjoitukseenkin jonka piti alunperin kertoa kohtuudesta.

Vaikka kaikki ei aina meekkään kuin me haluttais, niin se ei tarkoita että koko loppuelämä ois tuomittu. Se oma aito rakkaus ja intohimo voi olla hetken jopa hukassakin, muttei se kuitenkaan kuole vaikka kävis mitä: koettelemukset vaan vahvistaa meitä ja kärsivällisyys yleensä palkitaan. Ja silloin kiitoksena on usein jotain paljon parempaa, mistä olis edes uskaltanutkaan haaveilla.

Just nyt musta ainakin tuntuu, että kaikki on mennytkin just niinkuin piti ja mä oon just nyt siellä missä mun on tarkoitettukkin.

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa