Touhotin koko viime kuukauden niin, että kerkesin tekemään vain kaikkea ”pakollista” enkä liiemmin mitään ylimääräistä. Onneksi lasken nykyään myös rentoilun pakolliseksi aktiviteetiksi, sillä muuten oisin nyt aikamoisen loman tarpeessa.. 😉  Mun elämään on tullut viimeisen vuoden aikana niin paljon kaikkea uutta ja kivaa, että välillä mun on hieman hankalakin priorisoida asioita ja joidenkin juttujen kanssa saattaa lähteä mopo ihan käsistä. Ja sitten muut jutut kärsii.

Niinkuin nyt, kaksi mulle tosi tärkeää juttua: liikunta ja kirjoittaminen.

Rupesinkin sitten ajattelemaan asiaa ihan todenteolla ja mun päähän hiipi hassu ajatus…

Voisko olla, että nyt kun mun paino on tipahtanut täydellisesti uomiinsa, en koe enää samanlaista tarvetta treenata?

Ajattelen, että kyseessä voisi olla samanlainen homma kuin niillä jotka on vuosikaudet pelänneet rasvaa ruokavaliossaan – se voin lisääminen leivälle voi tuntua ihan todella omituiselta. Aloitin aikoinaan treenaamaan mielessäni yksi asia: ulkonäkö.

Vuosien varrella motiivi on vaihdellut ulkonäön puitteissa niin laihuuden kuin kehon muokkaamisenkin välillä, mutta vuosikausia se oli keskiössä. Ulkonäkö. Ja sitten kun vihdoin opin olemaan tyytyväinen itseeni myös mun suhtautuminen liikuntaan muuttui – en harrastanut sitä enää keinolla millä hyvänsä, vaan vain silloin kun tiesin antavan enemmän kuin ottavan.

Tätä onkin jatkunut jo pidempään, kuin kuluneen kevään ajan. Siinä missä ennen – jopa murtuneen jalan kanssa! – treenasin säännöllisesti vähintään viisi kertaa viikossa on nykyään keskimäärä ollut aikalailla kaksi kertaa viikossa. Oon treenannut silloin, kun se on sopinut mun päivään ilman sen kummempaa säätöä ja stressiä.

En oo enää ottanut treeniaikaa mun yöunista tai läheisten kans vietetyistä hetkistä. Enkä oo mennyt treenaamaan silloin, kun nukkuminen on tuntunut houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Ja tiedättekö mitä? Mä oon siitä ihan tosi iloinen. Mä ajoittain tajusin jopa itsekkin, että mun suhtautuminen liikuntaan oli aivan turhan pakonomaista. Tää on paljon kivempaa näin, kun menee fiilispohjalta jos on mennäkseen, ottamatta turhia paineita asiasta <3

Elämä muuttuu ja myös elämäntavat niiden mukana. Rakastan edelleen liikuntaa – sen aikaansaamaa onnentunnetta, itsevarmuutta ja pirskahtelevia endorfiiniryöppyjä! Mutta rakastan myös monia muita asioita ja monet niistä olenkin priorisoinut viimeaikoina etusijalle.

Mutta voisinko saada kaiken? Myös sen liikunnan?

Uskon, että kyllä.

En tykkää enää ”no excuses” ajatuksesta, sillä se saa helposti olon tuntumaan luuseriksi tai luovuttajaksi jos joskus ei oikeasti vaan pysty eikä jaksa. Mun mielestä kaiken tulee lähteä siitä, että on rehellinen itselleen – sen suhteen mihin pystyy ja mitä haluaa. Silloin kun saa tehdä paljon niitä juttuja joita rakastaa, yleensä se elinvoimakin lisääntyy. Tai ainakin itsensä arvostus ja kunnioitus, jolloin huonot valinnat vähenee automaattisesti.

Haluan nauttia energisemmästä olosta ja liikunnan voimaannuttavista vaikutuksista. Haluan oppia uusia asioita mun kehosta ja oppia käyttämään sitä tavalla, jonka en edes usko olevan mahdollista.

Ja juuri sen vuoksi mä aionkin nyt ”aloittaa alusta”, aivan puhtaalta pöydältä. Merkkaan kalenteriin realistiset treenipäivät ja harrastan työmatkaliikuntaa aina silloin kun pystyn – nimittäin se pienikin määrä liikuntaa on parempi kun ei mitään ja saa yleensä aikaan lumipalloefektin 😉

Oisko sulla vinkkejä, miten aloittaa alusta? Miten saISIN TAAS treenit osaksi omaa arkea?

En onneksi oo muuttunut kuitenkaan ihan sohvaperunaksi, vaan mun viime aikojen liikunta on ollut täysin erilaista. Lenkkeilen kyllä koirien kanssa ja lauantainakin olin neljä tuntia metsässä vetämässä perässäni veristä sientä.

Pointtina tässä oli se, että se lihasta ärsyttävä ja hikinen salitreeni on jäänyt. Kaipaan takaisin salille kyykkäämään, nostamaan maasta ja vetämään rinnalle – tekemään jotain, mikä saa sykkeen nousemaan ja hien pintaan! Mutta tän hiljaiselon jälkeen se ei tunnu enää niin luontevalta kuin aiemmin.

Mutta kai se on vaan alotettava jostain – eli taidankin suunnata seuraavaksi salille :D!

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto

Parhaillaan on menossa Crossfit Openit elikkäs karsinnat Crossfit Gameseihin. En oo tainnut aiemmin edes suorittaa kaikkia karsintalajeja, mutta nyt kun sekä mulla että mun treenikaverilla on ollut hyvä sauma niin ollaan tehty kaikki yhdessä – ja samalla otettu osaa meidän salin parikilpailuun 😀

Nää Openit on ollu ihan superhauskat ja vaikka vielä on pari lajia jäljellä, niin yksi asia on varma: oon joka kerta tehnyt parhaani ja ylittänyt itseni. Ja se jos mikä on siistiä! Yhdessäkin treenissä tein kaks omaa ennätystä sillä tein 25 T2B:tä (vuosi sitten sain yhden) ja 50 double-underia (vuosi sitten en saanut yhtään) niin kai tässä saa olla vähän tyytyväinen?! 😀

Vaikka Openit ei vielä oo edes ohi, niin oon jo tosi motivoitunut treenaamaan ens vuotta varten! Kai nää on samalla ihan hyvä tsekkaus siihen, mikä on oma nykynen taso ja missä on parantamisen varaa..? 😀 Ainakin mulla se on toiminut just niin ja ens vuonna aion osata ainakin seuraavat:

• Leuanvedot. Jos tänä vuonna sain 9 niin ens vuonna tavoite on se 20 mitä tänäkin vuonna ois ollu kiva osata, jotta oisin päässy siihen tulokseen mitä havittelin 😀 Leukojen kans ois hyvä jos osais kipata, niin homma sujuis nopeammin ja kevyemmin – voiman lisäksi siis ajatuksena ois oppia parempi ja tehokkaampi tekniikka (jota ei tällä hetkellä siis oo ollenkaan – hahhha!).
• T2B aka ”varpaat tankoon”. Tää sujuu jo tosi kivasti, mutta tähänkin ois kiva leukojen tapaan oppia parempi ja tehokkaampi tekniikka – omin sanoin ”ilman turhia heilumisia”.
• Käsilläseisonta tää tulee olemaan mulle edelleen se vaikein, koska hemmetti – mä en vaan uskalla olla pää alaspäin! Tavallaan tiedän, että mulla on voimaa ja tarpeeksi hyvä hallinta keskivartalossa, mutta silti mua pelottaa ihan hirveästi sinne käsien päälle nouseminen. Veikkaan, että tää vois mennä ohi jo ihan jollain päivän intensiivikurssillakin..?
• Boxihypyt. Näiden kans on sama ongelma kuin käsilläseisonnassa: pelko. Mä hyppäsin kerran aika pahasti päin boksia ja se sattu niin älyttömästi, että siitä tuli kammo 😀 Toinen juttu mikä boksihypyissä häiritsee on mun näkö – tai se, että en näe. En käytä laseja treenatessa, joten mulla hämärtyy hahmotuskyky ja sen vuoksi mulla on epävarma fiilis hypätä boksille. Ehkä siis pitäis suunnata piilariostoksille?
• Ehjänä pysyminen on kuitenkin se kaikista isoin tavoite kaikista ja ainut tavoite, mikä mulla liittyy varsinaiseen voimailuun. Monesta oppineena mielummin treenaan maltillisemmin ja fiksummin, sen sijaan että hirveällä temmolla rikkoisin itseni.. tähän kuuluu maltillisen treenaamisen lisäksi myös asianmukaiset palauttelut, kehonhuollot ja lepopäivät 🙂

Eli ens vuonna Openien aikaan mun ois tarkoitus pystyä kaikkeen tuohon. Vuosi on pitkä aika, joten uskon kyllä pystyväni siihen. Kiire tässä ei onneksi ainakaan ole, joten nyt ei muuta kuin harjottelemaan!

Millaisia tavotteita sulla on treenien suhteen? Taidollisia, tuloksellisia vai kenties omaan kehonkoostumukseen liittyviä? Mitä ikinä ne olikaan, niin muista tämä: sä pystyt siihen! <3

Energisin terkuin,
<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto