Taas tälläkin viikolla oon havahtunut yhteen tuttuun ajatukseen: kiireeseen. Tai en tiedä onko kiire oikea sana, mutta oon viimeaikoina ollut ihan liikaa menossa ja musta tuntuu, että syksyä kohden vauhti vaan kiihtyy. Enkä osaa, enkä millään haluaisi sanoa sille ”ei”.

Aina välillä mä onnistun rauhoittumaan, mutta tää sähköjänis -vaihe puskee päälle vähintään puolen vuoden välein. Oon kokoajan menossa, kaikkialle ja joka suuntaan. Sitten väsähdän ja lupaan itselleni, että nyt on pakko pysähtyä hetkeksi paikoilleen – kunnes energiatasot on palanneet ennalleen ja sitten taas mennään.

Vaikka musta on ihana olla menossa, sillä saan tehdä tosi kivoja juttuja, on mulla silti ristiriitaisia fiiliksiä kaikesta tästä sillä samaan aikaan mä haluaisin olla kotona. Haluaisin rauhoittua, siivota kodin nätiksi, sisustaa, häärätä keittiössä, kokkailla ja syödä fiksusti, treenata, olla energinen ja antaa inspiraation pulputa.

Sulkeeko nää asiat pois toisiaan? No ehkä vähän. Kun on viikossa vain kolme päivää kotona on hankala ylläpitää säännöllistä treenirytmiä, varsinkin kun reissupäivien aikataulut on aika tiiviitä. Myös normaalin ruokarytmin ylläpitäminen on haasteellisempaa, sillä kaikkialla ei oo keittiötä käytettävissä.

Tuntuu, että elämä on vähän katkonaista enkä oikein saa mistään tarttumapintaa.

Se on hassua, miten havahdun tähän tilanteeseen aina aika-ajoin. Haluaisin kovasti keskittyä täysillä treenaamiseen ja panostaa 100% myös muuten omaan elämänlaatuun kuten uneen, ruokailuihin ja ihmissuhteihiin – haluaisin kovasti tavoittaa itselleni jonkun tavoitteen, jota kohti pyrkisin fyysisesti.

Silti samalla innostun jokaisesta työjutusta pikkulapsen lailla, mikä saa mut unohtamaan kaiken muun. Enkä enää halua jättää välistä yhtään tilaisuutta viettää aikaa tai jakaa elämyksiä mun läheisten kanssa.

Välillä musta tuntuu, kuin keksisin itselleni jotain tekosyitä miksen ennätä treenaamaan niin paljoa kuin ennen tai miksi en oo panostanut syömisiini normaaliin tapaan. Tiedän, että jos on tahtoa niin sillon keksii myös keinot. Mutta musta tuntuu, että tässä kiireen oravanpyörässä alkaa väsymys olla tahtoa voimakkaampi.

Tasapainoa. Sitä mä kai tässä yritän hakea. Nyt on ehkä se mun aika priorisoida asioita ja miettiä, mitä mä just nyt haluan eniten ja tehdä sen jälkeen päätöksiä sen suhteen. Tälläiselle taivaanrannanmaalarille ei oo mitenkään helppoa myöntää itselleen, ettei kaikkea voi saada jos haluaa tehdä edes puolet asioista kunnolla, mutta se on ehkä vihdoin pakko opetella.

Ihan vaan, että selviän täysissä ruumiin ja sielun voimissa tulevan syksyn etelänseikkailuun.

Onko mulla kohtalotovereita? Tunnustatteko, että välillä elämä on vaan niin kivaa että sitä vahingossa väsyttää itsensä innostumalla vähän liikaa vähän kaikesta?

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa

Huh! Siinäpä kuvapläjäys eilisiltä Koiteli elää -festareilta, joille ostin lipun oikeastaan heti kun ne tuli myyntiin – sillä kyllähän sitä nyt piti päästä fiilistelemään J. Karjalaista ja Anna Puuta yhteen Suomen kauneimmista paikoista.

J. Karjalaisen ja Anna Puun lisäksi paikalla oli liuta muita valovoimaisia artisteja, upea miljööö sekä huippu fiilis. Oli ihan parasta nähdä vanhoja tuttuja ja jotenkin siinä kaikessa nostalgisuudessaan muistin taas, kuinka siistiä elämä oikeestaan onkaan!

Kiitos festarikansa, kiitos Koiteli – tuun ens vuonna ihan varmasti uuestaan 🙂

Seuraa blogia: Facebookissa / Bloglovinissa / Instagramissa