Musta tuntuu tosi absurdilta, että vuosi sitten tällänen olo oli mulla ihan normaali juttu.

Nimittäin tää väsymys. 

Mulla meni viikonloppu ihan plörinäksi – siis kokonaisuudessaan. Olin jo perjantaina valmiiksi väsynyt, koska torstai oli mulle henkisesti todella rankka päivä. Perjantaina mun kämppiksen ystävät tuli meille kylään ja joinkin siinä illalla muutaman lasin viiniä – menin kuitenkin nukkumaan joskus kymmenen jälkeen, sillä mun piti lauantaina herätä jo ennen viittä. Kuuden tunnin viinihuuruisten yöunien aikana heräsin kerran, kun tytöt tuli takaisin kotiin, mutta nukahdin onneksi pian uudestaan.

Lauantain aikaisen herätyksen syy oli reissu Lahteen, jossa viihdyttiin 18 tuntia. Olin siis illalla kotona vasta yhdeksän aikaan – ja nuo pitkät päivät, kun kokoajan pitää olla skarppina ja sosiaalisena on yllättävän rankkoja. Pitkä päivä ja aikainen herätys sai mut yliväsyneeksi, joten nukahtaminen oli lauantai-iltana aika haastavaa..  Tilanne olis ehkä korjaantunut, jos olisin saanut nukkua sunnuntaiaamuna pitkään, mutta niin onnellisesti ei nyt käynyt. Sen sijaan nukuin myös seuraavan yön huonosti, joten tuntuu että ”kierre jäi päälle”.

Ja tässä sitä kärsitään edelleen.

Moni mun juttuja pidempään lukeneena huomaa jo varmaan tästä tekstistä, että oon väsynyt. Tekstin sävy on negatiivinen ja marmattava – sellainen, mikä ei oo mulle itselleni tavallista. Paitsi nyt: väsyneenä.  Normaalisti en kiukuttele hirveästi mistään – ehkä hetkellisesti, mutta tyynnyn yhtä nopeasti. Mutta nyt väsyneenä musta tuntuu ettei tää ärsytys mene mihinkään ja se vaan lisääntyy. Ja lisääntyy. Pienistäkin asioista tulee ihan suhteeton ärsytys ja ainut asia mitä tekee mieli on kiukutella.

Kiukutella ja nukkua.

Tuntuu oudolta miettiä, että olinko mä vuosi sitten tälläinen kiukkupussi? Mä oon aina kokenut olevani positiivinen ihminen, mutta näin väsyneenä sellainen on kyllä oikeasti tosi vaikeeta – enkä mä koe nyt olevani yhtään oma itseni. Nyt mä taas muistan, miten tärkeä on nukkua yönsä kunnolla <3 En yhtään ihmettele, miten ihmiset joilla on univaikeuksia masentuvat helposti. Mua onkin ärsyttänyt tänään tosi monet ihan tavalliset asiat, jotka kuulostais ääneen sanottuna niin naurettavalta etten edes kehtaa kertoa niitä 😀 Se on hassua, miten aivan arkipäiväiset ja mitättömät jutut voi väsyneenä voi tuntua maailmaa kaatavilta!

Puolitoista vuotta sitten OURAn mukaan mun unesta palauttavaa syvää unta oli vain muutama prosentti, kun sitä pitäis olla vähintään 15%. Aamuisin herätessä olo ei ollut koskaan levännyt, vaan oisin voinut nukkua vaikka vuorokauden putkeen jos olisin pystynyt. Ja tätä oli silloin jatkunut jo pitkään – aivan liian pitkään! Tuntuu edes pelottavalta ajatella, millainen mä olin silloin. Ja jos oon ollu tälläinen, niin miten ihmeessä mulla on vielä ystäviä?! 😀

Nyt kun oon saanut mun unenlaadun taas kohdilleen ja kehon palautumaan, on syvää unta öisin ollut vähintään tunnista puoleentoista! Ja sen on myös huomannut olosta: oon ollut pirteämpi, energisempi ja ystävällisempi. Sellainen, jollaisena mä oon aina nähnyt itseni. On ollu ihanaa,kun ei oo tarvinut niin kovasti tsempata itseään jatkuvasti. Ja vaikka mä rakastankin päikkäreitä, niin on ihan parasta että työpäivän jälkeen ei tarvi kaatua sohvalle päikkäreille vaan jaksaa puuhastella iltaan asti!

Nyt mä meen iltapalalle ja sitten kunnon yöunille,
<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto

Oon luonteeltani ihminen, joka on tottunut tekemään töitä asioiden eteen. Se taitaa kulkea meillä pohjoisen tytöillä vähän veressä – ei jäädä jossittelemaan tai haikailemaan, vaan jos jotain halutaan niin tartutaan rohkeasti toimeen. Ja vaikka mun elämä vaikuttais jonkun mielestä kuinka helpolta, niin mitään en oo kyllä ikinä saanut ilmaiseksi – ja välillä oon tehnyt aivan liikaakin töitä saavuttaakseni tän pisteen, missä oon nyt.

Motivaatio ja sinnikkyys on luonteenpiirteitä, joista tykkään itsessäni.

Moni mun juttuja pidempään seurannut muistaa varmasti, kuinka mursin jalkapöytäni vuosia sitten. Kolmen hoitovirheen jälkeen onnuin jalkaa yhä viisi kuukautta tapaturman jälkeen – ja silloin sain lääkäriltä kaksi vaihtoehtoa: jalka joko leikattaisiin nyt tai sitten odotettaisiin ja leikattaisiin myöhemmin. Leikkauksella saisin kivuttoman jalan jolla voisin kävellä, mutta en enää ikinä juosta.

Valitsin vaihtoehdoista jälkimmäisen ja sovin leikkauksen puolen vuoden päähän – mulla oli aivan liikaa asioita tehtävänä ennen tulevaa kolmen kuukauden sairaslomaa. Jalan kipeydyttyä entisestään ja alkaen häiritä jopa lonkkaa, päädyin kuin sattuman kautta aivan mahtavan fysioterapeutin vastaanotolle. Hänen intohimoinen asenne omaan työhönsä motivoi mua kuntouttamaan jalkaani tosissaan, jotta kuntoutuminen leikkauksesta saataisiin sujumaan mahdollisimman nopeasti.

Kuukauden jumppaamisen jälkeen lähdin mun ”viimeiselle reissulle” ennen leikkausta ja suunnattiin tyttöjen kanssa Budapestiin. Viisi päivää kierreltiin ympäri kaupunkia ja nähtävyyksiä viihtyen tuntikausia jalkojen päällä – ilman, että mua sattui ollenkaan. Päästyäni kotiin tajusin, että olin jumppaamisella saavuttanut sen minkä olisin saanut leikkauksessa: kivuttoman jalan. Tai itseasiassa jotain vielä parempaa, nimittäin kivuttoman jalan jolla pystyin juoksemaan seuraavana syksynä puolimaratonin!

Mun jalan tarina on mulle itselleni muistutus siitä, että mä pystyn ihan mihin vaan.

Mutta mitä sitten, kun teet kaikkesi eikä se riitäkkään? Ei auta, vaikka uhraisit oman pikkusormen ja vasemman jalan? Kun oot avuttomana tilanteessa, jota et pysty pelastamaan?

Tää tunne on mulle vieras. Tunne, jota mun pitää opetella sietämään vaikken haluaisikaan. Tunne, jonka kanssa mun pitää oppia elämään – tunne, joka kuuluu elämään. Toisaalta en haluais oppia. En haluais luovuttaa – vaikka oikeastihan mä tiedän, etten oo luovuttanut. Vaan itseasiassa päinvastoin. Oon tehnyt kaikkeni eikä se riittänyt, enkä enempää voi. Sellasta se elämä vaan joskus on.

Epäreilua nimittäin.

Kenenkään elämä tuskin on koskaan ruusuilla tanssimista ja välillä on vaan pakko hyväksyä asiat niinkuin ne on. Hyväksyä se, että minäkin oon vain ihan tavallinen kuolevainen ilman supervoimia. Itkeä suru ja pettymys pois, jotta voit antaa hyväksynnälle tilaa. Hyväksynnälle, jonka kautta oppii näkemään asioiden valoisat puolet – sillä jokaisessa, aivan jokaisessa pilvessä on hopeareunus, vaikkei me sitä aina heti huomattaiskaan.

Koska jos johonkin mä uskon niin siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Myös niillä paskoilla jutuilla.

<3 Aino

SEURAA MYÖS: IG @makelaino / FB RAWinto